Politiikkaa Islannissa: viinan salliva kieltolaki, verovapaa vuosi ja inflaatioon sidotut asuntolainat

Islanti on pieni saarivaltio Atlantilla. Maassa on tulivuoria, kuumia lähteitä, ja hyvä jalkapallomaajoukkue. Hiljattain Islanti nousi uutisiin, kun se päätti toimeenpanna talouteen sukupuolten välisen palkkatasa-arvon. Tasa-arvoa valvotaan, ja sen rikkomisesta voidaan sanktioida.

Islannin palkkatasa-arvopolitiikka on kansainvälisesti poikkeuksellinen, mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun maassa on tehty asiat omalla tavallaan. Tässä kirjoituksessa esittelen kolme aiempaa erikoisuutta Islannista.

Kieltolaki salli viinan, kielsi oluen

1900-luvun alussa monissa maissa haluttiin saada alkoholin haitat kuriin kieltämällä se. Suomessa tämä tapahtui vuonna 1919, mutta Islannissa jo muutamaa vuotta aiemmin. Kansanäänestys päätyi kieltolain puolelle vuonna 1908, ja kansan ääni kirjattiin laiksi vuonna 1915.

Tämän jälkeen Islanti lähti omalle polulleen. Vuonna 1922 Islannin parlamentti Alþingi päätti tehdä lakiin poikkeuksen ja sallia espanjalaisten ja portugalilaisten puna- ja rosé-viinien myynnin. Taustalla oli kauppapoliittinen kiista, jossa Espanja uhkasi kieltää turskan tuonnin jos viini ei saanut virrata. Asenteet kuitenkin muuttuivat ja vuonna 1933 kansanäänestys kallistui täpärästi kieltolakia vastaan. Alþingi kuunteli kansan tahtoa ja vapautti alkoholin - kaiken muun paitsi 2,25 prosenttia vahvemman oluen. Olut säilyi kiellettynä vuoteen 1989 saakka.

Tuntuu luontevalta ajatella, että mitä vahvempi päihde, sitä kovempi sääntely. Suomessakin alkoholipolitiikasta käydään kovaa kamppailua, mutta harva ehdottaa samaan aikaan viinejä ruokakauppaan ja keskiolutta Alkoon. Mikä islantilainen logiikka tässä siis oli taustalla? Vuonna 1935 silloinen pääministeri lausui seuraavasti (englanninnos):

I totally disagree that the consumption of beer is harmless. Beer will inevitably evoke a craving for alcohol, especially among youngsters, the working class and students. It would even be more useful to allow the importation of hard liquor to Iceland than to allow the brewing of beer.

Taustalla oli siis porttiteoria ryyditettynä luokka-ajattelulla. Nuoriso, työväenluokka ja muut vajaan arviointikyvyn kansalaiset hörppivät itsensä humalaan oluella. Paitsi maaseudun keskiluokka, myös työväenluokan kansanedustajat ajattelivat näin. Ilmeisesti osansa oli myös sillä, että Islanti pyrki tekemään pesäeroa emomaa Tanskaan, jonka kulttuuriin olut kuului vahvasti jo tuolloin.

Nykyään saattaa vaikuttaa kummalliselta myös se, että kotona juomista suosittiin: vielä vuonna 1954 ainoastaan yhdessä ravintolassa myytiin alkoholia. Ja jos Suomen vähittäiskaupan käymisteitse valmistettu lonkero oli mielenkiintoinen erikoisuus, Islannissa tarjoiltiin kieltolain aikana alle 2,25-prosenttista pilsneriä viinaan sekoitettuna. BBC:n jutussa haastatellun islantilaisen historioitsijan mukaan kyseinen juoma maistui pahalta.

Lähteet: BBC, Gunnlaugsson (2012).

Verovapaa vuosi

1980-luvulla verotus keveni kehittyneissä maissa. Rajaveroasteet alenivat kun poliitikot halusivat kannustaa työntekoon. Näin myös Islannissa. Islannin verouudistuksen yhteydessä oli erikoisuus oli, että vuoden ajaksi rajaveroaste laskettiin nollaan.

Vuoteen 1988 saakka Islannissa oli käytössä järjestelmä, jossa veroja maksettiin edellisvuoden tuloista. Jos tällaisesta järjestelmästä halutaan siirtyä reaaliaikaiseen verotukseen, jossa veroja maksetaan kuluvan vuoden tuloista, tulee verotukseen aukko.

Vuonna 1987 veroja maksettiin vuoden 1986 tuloista. Vuonna 1988 veroja maksettiin vuoden 1988 tulosta. Vuoden 1987 tuloista ei maksettu veroja koskaan. Työnteon kannattavuus parani reippaasti, ja työllisyysaste nousi sen mukaisesti:




Hyppäys työllisyysaikasarjassa on silmiinpistävä, mutta työllisyys oli nousussa jo vuonna 1986 ja talous ylikuumentumassa. Verovapaa vuosi oli kieltämättä merkittävä politiikkakokeilu. Tutkimuksen näkökulmasta oli kuitenkin huono asia, että nollavero koski kaikkia eikä vaikutusten tunnistamisen kannalta tarpeellista verrokkiryhmää syntynyt.

Lähde: Bianchi ym. (2001).

Inflaatio ei päässyt syömään indeksiin sidottuja asuntolainoja

Inflaatiolla on kustannuksia, erityisesti jos se on epävakaata ja yllättävää. Inflaatio pakottaa kaikkia nostamaan hintoja, mutta kun hintoja ei nosteta yhtä aikaa, suhteelliset hinnat vääristyvät ja talouden tehokkuus kärsii. Inflaatio myös uudelleenjakaa varallisuutta velallisten ja velkojien välillä. Kun kaikkien palkat nousevat inflaation mukana, tietty euromääräinen asuntolaina tulee helpommaksi maksaa pois.

On kaksi tapaa vähentää inflaation kustannuksia. Ensimmäinen tapa on vähentää itse inflaatiota. Toinen tapa on sitoa hyödykkeiden hinnat yleiseen hintaindeksiin, jolloin inflaation merkitys vähenee.

Ongelma jälkimmäisessä tavassa on, että se saattaa pahentaa ongelmaa. Jos hinnat sidotaan toteutuneeseen inflaatioon, syntyy helposti itseään voimistava kierre. Tämä tiedetään Suomessakin. 1950-luvun alun jälkeen palkkasopimuksiin sisällytettiin tyypillisesti indeksiehtoja, jotka takasivat palkankorotusten reaaliarvon. Kun hinnat nousivat, palkat nousivat, minkä seurauksena taas hinnat nousivat. Tämä kehitys vei talouden kerta toisensa jälkeen kustannuskilpailukykykriiseihin ja devalvaatioihin. Kun tulopolitiikka tuli Suomeen Liinamaa I-sopimuksen myötä, sen tavoite oli inflaation torjuminen. Samalla kiellettiin indeksiehdot. (Sauramo 2004)

Toinen ongelma on, että kuten Feldstein (1997) kirjoittaa, että indeksointi vähentäessään inflaation kustannuksia vaikeuttaa poliittisesti inflaation hillintää. Hän kirjoittaa, että tällainen ajattelu on taustalla Saksan perustuslaissa olevassa indeksointikiellossa. En saanut selville, onko tällainen kielto totta, mutta ainakin tuloverotus Saksassa oli vielä hiljattain indeksoimaton.

Miten tämä liittyy Islantiin? Tässäkin asiassa Islanti on kulkenut omia polkujaan. Vuonna 1979 maassa sallittiin paitsi palkkojen sitominen indeksiin, myös lainojen ja talletusten indeksisidonnaisuus. Vuoteen 2003 kaikki lainat olivatkin indeksisidonnaisia, ja vielä 2009 alle puoli prosenttia lainoista oli indeksivapaita. Islantilaiset siis jäivät paitsi suomalaisten suurten ikäluokkien sukupolvikokemuksesta, jossa inflaatio söi asuntolainat. Sen sijaan he saivat oman sukupolvikokemuksensa finanssikriisissä.

Islannin talous ajautui finanssikriisin myötä vaikeuksiin, minkä seurauksena maan valuutan arvo laski merkittävästi. Inflaatioon sidottujen asuntolainojen arvo suhteessa tuloihin kasvoi, mikä aiheutti ongelmia niin kansalaisille kuin pankkisektorillekin. Kansalaisten hätää on koetettu helpottaa antamalla velkaa anteeksi, ja samalla on pyritty irrottamaan olemassa olevia lainoja indeksistä. (lähde tähän ja edelliseen kappaleeseen)

Bonus: Suomalaiset eivät ilmeisesti ole ainoa kansa, joka puhuu sisäänhengityksillä. Taloustieteilijä Gauti Eggertsson antaa kotisivuillaan vinkkejä Islantiin matkaaville, ja niiden joukossa:

When Icelanders say stuff like “Yes,” they often do it while breathing in. It is sort of weird. But don’t freak out. Nobody is chocking.

Vähimmäispalkat ja palkat: millä mallilla?

Mikä on vähimmäispalkkojen vaikutus palkkoihin? Tätä sivuttiin edellisessä postauksessa, mutta selvästikin liian lyhyesti. Jatkan tässä aiheesta. Konteksti avautuu paremmin, jos lukee edellisen postauksen viimeisen osion.

1. Vähimmäispalkka siinä mallissa, jossa vähimmäispalkkaa opetamme

Ajatus siitä, että vähimmäispalkat eivät vaikuttaisi palkkoihin, tuntui minusta erikoiselta. Jäin pohtimaan sitä, mistä mallista tällaisen tuloksen saisi ulos ja nostin esiin sen, että ei ainakaan työn taloustieteen perusmallista, joka on vain kysyntä-tarjonta-kehikko työmarkkinoihin sovellettuna.

Viittaus perusmalliin ei onnistunut viemään vähimmäispalkkaa koskevaa keskustelua eteenpäin, ja olen tästä pahoillani. Huomio kiinnittyi mallin rajoittuneisuuteen ja epäuskottaviin ennusteisiin esimerkiksi sen osalta, mitä vaikutuksia työvoiman kasvulla on talouteen mallissa.

En tehnyt selväksi pääomaa koskevaa oletusta, eikä oletus ollutkaan itselleni selkeä. Perusoppikirjassa opetetaan toki, että työn kysyntä on pitkällä aikavälillä joustavampaa kuin lyhyellä aikavälillä yritysten sopeuttaessa pääomakantaansa, kas näin:

Lähde: Borjas, Labor Economics.

En kiinnittänyt tähän kysymykseen kummemmin huomiota, koska sellaisena kuin perusmalli esitetään, kvalitatiivinen tulos säilyy samana. Kysyntäkäyrä laskee alaspäin ja vähimmäispalkat vaikuttavat palkkoihin. Vain jos työn kysynnästä tulee pitkällä aikavälillä äärettömän joustava, ja kysyntäkäyrästä vaakasuora, eivät vähimmäispalkat vaikuta palkkoihin. Tässä tilanteessa sitten vähimmäispalkkojen työllisyysvaikutuksista tulee äärettömiä, mikä ei sekään ole realistista.

Realistista ei ole sekään, että työn tarjonnan kasvaessa, vaikkapa väestönkasvun myötä, talous siirtyisi pitkin alaspäin laskevaa kysyntäkäyrää ja palkat trendinomaisesti supistuisivat. Tässä tietenkin voisi vedota siihen, että työn kysyntäkäyrä siirtyy väestönkasvun mukana, mutta sitten otetaan askel ceteris paribus-analyysin ulkopuolelle maailmaan, jossa kaikki mallin palikat liikkuvat yhtä aikaa ja voidaan kysyä, onko mallista enää mitään hyötyä.

Vähimmäispalkkoja koskevaa keskustelua voidaan minun puolestani jatkaa ilman viittauksia tähän malliin. Ymmärrän kyllä sen puutteet enkä jää sen perään haikailemaan. Mikäli tämä malli kuitenkin koetaan hyödyttömäksi vähimmäispalkkojen analyysin kannalta, on itselläni ja ammattikunnallamme laajemminkin syytä itsetutkiskeluun. Tämä on kuitenkin se malli, jota veivataan muodossa tai toisessa läpi työn taloustieteen perusteiden, kurssi jota käytetään lyömäaseena poliittisessa keskustelussa. Vaikka alempana koetan tulkita vähimmäispalkkoja muiden mallien näkökulmasta, työn kysyntä-tarjonta-malli on ainoa malli, jonka kautta opetamme opiskelijoitamme ajattelemaan tätä asiaa. Jos sitä ei siis kannata tähän käyttää, niin onko kyse pedagogisesta epäonnistumisesta?

Opetin marraskuussa Tampereen yliopistossa juurikin tämän kurssin, työn taloustieteen perusteet. Tämänkin takia olen kiinnostunut kuulemaan ajatuksia siitä, miten vähimmäispalkkoja pitäisi opettaa.

2. Entäpä pääoma? Kasvumallit käyttöön.

Edelliseen postaukseen tuli pari erinomaista kommenttia, joista molemmissa kiinnitettiin huomiota samaan asiaan.

Et varmaankaan ajattele, että (homogeenisen) työvoiman lisäys oleellisesti laskee palkkatasoa myös pidemmän päälle? - Niku Määttänen
Allan, jos maailma toimisi niin kuin esität, jo väestön kasvu laskisi palkkoja. - Juhana Vartiainen

Ei pohdita nyt sitä, onko vähimmäispalkan alentamisen aikaansaama työmarkkinoiden kasvu täysin analoginen väestön kasvun kanssa. Pohditaan väestönkasvun vaikutusta palkkoihin, ja koetetaan olla avoimia käytettävien mallien ja tehtyjen oletusten suhteen. Pohditaan siis pitkää aikaväliä ja hyödynnetään siihen suunniteltuja malleja. Pidetään mielessä myös se, että pitkän aikavälin pituudellakin on merkitystä.

Otetaan käyttöön kasvun taloustieteessä opetettavat perusmallit. On Solowin malli, joka on oikeastaan vain pääoman liikelaki tietynlaisen tuotantofunktion puitteissa ilman sen kummempaa optimointia. Sitten on rakas lapsi, jota Acemoglu kutsuu uusklassiseksi kasvumalliksi, Barro & Sala-i-Martin kutsuvat Ramsey-malliksi, ja Romer kutsuu RCK-malliksi. Ero näiden mallien välillä on että jälkimmäisessä (uusklassinen/Ramsey/RCK) otetaan huomioon kotitalouksien kulutuksen intertemporaalinen optimointi eli endogenisoidaan säästäminen. Työn tarjontapäätöstä näissä ei ole, joten kun seuraavassa puhun väestöstä, tarkoittaa tämä myös työvoimaa.

Molemmissa näistä malleista, shokeraavaa kyllä, väestönkasvu laskee palkkoja. Pysyvä väestön kasvuvauhdin nousu alentaa palkkatasoa pysyvästi. Pysyvä väestön koon kertaluontoinen kasvu laskee väliaikaisesti palkkoja, kun sama määrä pääomaa pitää jakaa useammalle työntekijälle. Pitkällä aikavälillä pääoma kasautuu niin, että pääoman suhde työntekijää kohden eli työvoiman rajatuottavuus eli palkat sopeutuvat entiselle tasolleen. Mutta se pitkä aikaväli, se on näissä malleissa pitkä.

Jos joku siis kysyy, että mistä näitä väärinkäsityksiä sikiää, niin kelpo vastaus on edelleen että peruskursseilla opetettavista perusmalleista.

Ongelma on, että peruskurssien perusmallit ovat - ehkä yksinkertaisuuden, ehkä jenkkikeskeisyyden vuoksi - suljetun talouden malleja. Suomi on pieni avotalous, eikä meidän tarvitse säästää kerryttääksemme pääomaa. Voimme tuoda sitä ulkomailta. Mitä työvoiman kasvu tekee tällaisessa mallissa?

Ilman luottorajoitteita/kitkaa pääoma sopeutuu välittömästi. Työvoiman määrä nousee ja pääomaa hulahtaa maahan että humpsis. Pitkä aikaväli tulee alta aikayksikön. Tämä ei ole kovin realistista. Totuus löytynee välimaastosta; avotaloudessa pääoma sopeutuu nopeammin kuin suljetussa taloudessa, mutta ei kuitenkaan välittömästi. (Barro & Sala-i-Martin, luku 3)

Toisaalta ja toisaalta, totuus löytyy jostain siltä väliltä, yms. Onneksi tämänkään näkökulman puitteissa ei tarvitse pitäytyä teoriassa. Empiiristen estimaattien mukaan tuo konvergenssinopeus on jokseenkin hidas, etäisyyden pitkän aikavälin tasapainoon puoliintuessa arviosta riippuen noin 20-40 vuodessa.

Ja jos nämäkään eivät ole hyviä malleja vähimmäispalkan vaikutusten ajatteluun, niin edelleen haluaisin kuulla, että mikä on.

3. Analogia maahanmuutosta

Juhana viittasi edelliseen postaukseen jättämässään kommentissaan empiiriseen tutkimukseen maahanmuuton vaikutuksista kantaväestön palkkoihin ja ilmeisesti siihen, että monissakaan noista tutkimuksista ei löydetä merkittäviä vaikutuksia.

Minusta tässä on oltava rehellinen. Aihepiirin tutkimus on sotkuista. Tulokset riitelevät keskenään, ja niin ilmeisesti tutkijatkin. Vertailuryhmät ja menetelmät vaihtelevat, ja niiden mukana käsitys siitä, mikä vaikutus maahanmuutolla on palkkoihin. Ottaviano & Peri (2012), joka tässä sotkussa luetaan useimmiten "maahanmuuton palkkavaikutukset ovat pieniä"-leiriin, havaitsee kyllä merkittäviä negatiivisia pitkän aikavälin vaikutuksia aiempien maahanmuuttajien osalta. Jos haluaa ajatella alempien vähimmäispalkkojen sallimisen vaikutuksia työssä oleviin matalapalkkaisiin työntekijöihin käyttäen analogiaa maahanmuuttokirjallisuudesta, tämä on mielestäni se paras analogia.

On luontevaa peilata eri malleja ja kirjallisuuden haaroja keskenään ja tarkastella niiden yhteensopivuutta. Kuitenkin jos pohditaan vähimmäispalkkojen vaikutusta palkkoihin, kulku maahanmuuttokirjallisuuden kautta tuntuu hieman tarpeettomalta kiertoreitiltä. Miksi asiaa ei ajattelisi suoraan parhaan vähimmäispalkkoihin liittyvän mallin kautta (huom: haku on edelleen auki)?

Ehkä mielenkiintoisempi analogia maahanmuuton osalta on viestinnällinen. Ja tässä on hyvä miettiä globalisaatiota, joka on ollut tapa tuoda kehittyneisiin maihin matalan tuottavuuden työtä tavaran muodossa, ja sitä koskevaa keskustelua.

(Analogia maahanmuuttokeskusteluun, josta analogia globalisaatiokeskusteluun? Hei koira, kuulin että pidät analogioista, joten laitoin analogiaasi analogian.)

Useimmat taloustieteilijät suhtautuvat melko positiivisesti globalisaatioon. Teoreettisessa ja viime aikoina myös empiirisessä tutkimuksessa on tunnustettu se tosiasia, että globalisaatiolla on voittajia ja häviäjiä. Monet (ks. esim. Dani Rodrik) ovat sitä mieltä, että taloustieteilijät ovat epäonnistuneet viestinnässään globalisaation suhteen siinä, että tutkimuksen tulonjaollisia vaikutuksia ei ole kommunikoitu tarpeeksi yleisölle siinä pelossa, että se horjuttaisi ns. pääviestiä.

Jos maahanmuutolla on siis tulonjaollisia vaikutuksia, jotka tutkimuskin todentaa, ja jotka ihmiset havaitsevat arjessaan, näiden vaikutusten vähättelyssä on vaaransa tieteen uskottavuudelle.

Ja ehkä tässä on kyse myös eri rooleista. Juhanan missio poliitikkona on pelastaa hyvinvointivaltio ja julkinen talous, ja tuossa tehtävässään hän ottaa tuekseen argumentteja taloustieteellisestä tutkimuksesta. Jos hän on liian varovainen ja korostaa hyödylliseksi katsomiensa politiikkatoimenpiteiden negatiivisia puolia liikaa, hän työskentelee omia tavoitteitaan vastaan.

Minulla ei ole samanlaista vahvaa missiota. Se mitä yritän usein tehdä on tuoda keskusteluun näkökulmia tutkimuksesta. Tutkimuksesta, joka on usein sotkuista siihen mittaan saakka että suurta yleisöä on vaikea vakuuttaa sen hyödyllisyydestä. Onneksi tällä blogilla ei olekaan suurta yleisöä. Ja siinä missä työmarkkinat ovat mätsänneet Juhanan tekemään talouspoliittisia päätöksiä, ne ovat mätsänneet minut arvioimaan niitä. Näissä rooleissa uskottavuuden ja vaikuttavuuden potentiaaliset ristiriidat ratkaistaan eri tavoilla.

Kun siis Juhana sanoo, että alimpien vähimmäispalkkojen alentamisella ei olisi "sanottavaa" vaikutusta työssä olevien palkkoihin, käytämme luultavasti eri kriteeriä sille, mitä on sanottava ja mitä ei. Ja siksikin tällainen vuoropuhelu on tärkeää.

4. Muita näkökulmia: neuvotteluvoima ja inhimillinen pääoma

Olen pyöritellyt kysymystä mielessäni parin päivän ajan, ja ainakin seuraavat lisänäkökohdat ovat esiin nostamisen arvoisia.

Ajatellaan ensin inhimillistä pääomaa. Osaamista. Toisaalta vähimmäispalkat kannustavat työntekijöitä, joiden tuottavuus alittaa vähimmäispalkan, kartuttamaan osaamistaan töihinpääsyn toivossa. Toisaalta jos tuotannossa on työssäoppimista, vähimmäispalkan aikaansaama työllisyyden lasku heikentää osaamisen kehitystä ja sitä kautta alentaa tulevia palkkoja.

Jos pompataan vielä kerran maahanmuuttokeskusteluun, Peri & Sparber (2009) argumentoivat, että yksi syy maahanmuuton maltillisille palkkavaikutuksille on se, että maahanmuutto kannustaa matalasti koulutettua kantaväestöä muuttamaan osaamistaan. Siinä missä kantaväestön ruumiillinen työ on substituutti maahanmuuttajien tarjoaman työn kanssa, kantaväestön kieliosaamista hyödyntävä palvelutyö voi olla sen kanssa komplementti. Siispä kun maahanmuuttaja uhkaa siivoajan työtä ja palkkoja, siivoaja kouluttautuu tarjoilijaksi. Toimisiko analogia: onko nyt vähimmäispalkkaa tienaavilla ja marginaalisesti heitä vähemmän tuottavilla työntekijöillä mahdollisuuksia erikoistua tähän tapaan eri töihin?

Toisaalta voidaan pohtia asiaa etsintäteoreettisten mallien kautta. Näissä ei välttämättä ole erilaisia työntekijöitä tai pääomaa, mutta niiden voidaan kuitenkin katsoa olevan parannus alussa mainittuun kysyntä-tarjonta-malliin. Tällaisissa malleissa vähimmäispalkka voi kasvattaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa ja sitä kautta palkkoja (ks. Flinn 2006).

Lisäys: Kuten Niku kommentissaan huomauttaa, vähimmäispalkkojen alentamisen fiskaaliset vaikutukset ovat vielä oma mekanisminsa. Jos matalammat vähimmäispalkat lisäävät työllisyyttä, paranee julkisen sektorin rahoitusasema, millä on veroja alentava ja nettopalkkoja kohentava vaikutus.

5. Lopuksi

Kirjassaan Economics Rules Rodrik puhuu siitä, miten hyödyllisiä mallit ovat ja miten tärkeää on valita oikea malli oikeaan ongelmaan. Tässä tekstissä on pohdittu monelta kantilta sitä, mitä mallia vähimmäispalkkojen palkkavaikutusten arvioinnissa pitäisi käyttää ja mitä eri tekijöitä pitäisi huomioida.

Toivotan tervetulleeksi kaiken kritiikin tähän tekstiin, omaan ajatteluuni ja kriittiset huomiot tässä tarkasteltuja malleja kohtaan. Kaikkein iloisin olisin kuitenkin, jos kuulisin hyviä, perusteltuja ehdotuksia parhaaksi mahdolliseksi malliksi vähimmäispalkkojen vaikutusten tarkasteluun, ja tuon mallin pohjalta tehtyjä kvantitatiivisia arvioita noista vaikutuksista.

Tietenkin meillä on aina uskomuksia ilman selkeää käsitystä käyttämistämme malleista. Voimme kuitenkin olla myös uskomustemme osalta tarkempia. Juhana kirjoittaa kommentissaan:

minun nollahypoteesini on, että yleissitovuuden poistaminen, vaikka toisikin hieman lisää matalapalkkatyötä, ei laskisi työmarkkinoilla jo olevien palkkoja.

Hypoteesit ovat hyödyllisiä tieteenteossa, mutta arvioinnissa ja päätöksenteossa rationaalisen toimijan ei pitäisi käyttää (frekventistisesti) nollahypoteeseja, vaan (bayesiläisittäin) todennäköisyysjakaumia. Juhana ilmaisikin asian paremmin alkuperäisessä haastattelussa, josta tämä keskustelu lähti: hän "ei usko" että alempien vähimmäispalkkojen salliminen laskisi työssä jo olevien palkkoja "sanottavasti". Tämän kun pukee numeroiksi, niin avot.

Itse voisin esimerkiksi sanoa tämänhetkisestä ajattelustani seuraavasti: 80 prosentin varmuudella vähimmäispalkkojen alentaminen yhdellä prosentilla alentaisi jo työssä olevien, enintään 1,1 kertaa vähimmäispalkkaa tienaavien palkkoja vähintään 0,2 prosentilla (tarkastelu viisi vuotta uudistuksen jälkeen). Tämä on edelleen vähän löysästi määritelty, mutta on tämä parempi kuin että sanoisin vaikutuksen olevan todennäköisesti ei-triviaali.

Ja jos annat minulle lisää tietoa, tai uusia fiksuja argumentteja, nuo numerot päivittyvät. Tai ainakin niin niiden pitäisi tehdä.

Huomioita viimeaikaisesta työmarkkinakeskustelusta

Luin viime vuoden lopulla Tommi Uschanovin ja Juhana Vartiaisen kirjan Keskusteluja taloudesta. Kirja oli kevyt ja viihdyttävä. Itselleni päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleen Vartiaisen sitkeä ymmärryksen puute muiden ihmisten tavasta tulkita asioita:

"Olen siis sanonut, että äidit jäävät kotiin liian pitkäksi aikaa - tajuamatta lainkaan, että joku voisi tulkita sen syytökseksi äitejä kohtaan" 
"Meille on tietenkin aivan itsestään selvää, että emme [Lisää matalapalkkatyötä-raportilla] peräänkuuluttaneet palkkojen alentamista. Miten kukaan voisi oikeasti ajatella niin? Oletko todella sitä mieltä, että moni ajatteli niin? Miksi ihmeessä me haluaisimme kenenkään palkan alenevan"

Kirja oli ainakin siitä hyvä, että monet sen kohdat ovat nousseet mieleen seuratessani talouskeskustelua sen lukemisen jälkeen. Esitän tässä ensin joitakin huomioita parista ekonomistikunnan viimeaikaisesta mediaosumasta, minkä jälkeen pohdin, alentaako vähimmäispalkkojen alentaminen palkkoja.

Mielikuvat ja itsemme suopea tulkinta

Viikko sitten Vartiainen sai kunnian tulla IS:n Tuomas Mannisen haastattelemaksi, mistä syntyi mm. seuraava pätkä:

VARTIAISELLA onkin terveisiä aktiivimallin vastaisen kansalaisaloitteen käynnistäneelle Martin Eric-Racinelle, 47-vuotiaalle helsinkiläiselle pitkäaikaistyöttömälle.
– Sanoisin, että tätäkin energiaa hän voisi käyttää työntekemiseen. Pääkaupunkiseudulla on runsaasti työtilaisuuksia. Tämä prosessi on mennyt ihan överiksi ja osoittaa, että tällaista kurinpalautusta (aktiivimalli) tarvitaan.

Aivan kuin Vartiainen tässä sanoisi, että yhden työttömän tai laajemman kansan poliittinen aktiivisuus työttömien etuuksien leikkaamista vastaan tarkoittaa, että he ovat kurittomia ja että he tarvitsevat kurinpalautusta juurikin kyseisen etuuksien leikkauksen muodossa. Ehkä hän ei tätä tarkoita, mutta aivan kuin hän näin sanoisi.

En ole viestinnän asiantuntija, mutta tämä ei vaikuta fiksulta lausunnolta. Se vaikuttaa lausunnolta, joka saattaa lisätä aktiivimallin kannatusta aktiivimallin kannattajien keskuudessa, mutta muille tämä ei taida toimia myyntipuheena. Itsekin suhtaudun jokseenkin positiivisesti aktiivimalliin, ja minun piti tehdä tämän lausunnon jälkeen pieni aivojumppa, että ärtymykseni kohdistuisi Vartiaiseen aktiivimallin sijasta.

Mutta mielikuvalliset kysymykset sikseen, mitä kurinpalautuksesta pitäisi ajatella? Aloitetaan siitä, mikä on kurinpalautus. Kurinpalautus on kurin palauttava toimenpide, ja kuri taas on


  • esivallan tai ryhmän asettama käyttäytymismalli
  • sen ylläpito
  • käyttäytymistä sääntelevät säännöt.


Täysin demokratian sääntöjen puitteissa pysyvä työttömien poliittinen aktiivisuus ei ainakaan minun mielestäni riko "esivallan tai ryhmän asettamaa käyttäytymismallia" ja työttömien "käyttäytymistä säänteleviä sääntöjä". Voi tietenkin olla että Racine tai muut työttömät ovat käyttäneet tähän prosessiin aikaa joka heidän olisi pitänyt "käyttäytymistä sääntelevien sääntöjen" mukaan käyttää työnhakuun, mutta työttömien ajankäytön kyttääminen ei liene kansanedustajien vaan työvoimavirkailijoiden tehtävä.

Otetaan toinen esimerkki "Taloustieteilijät uutisissa"-teemasta. Ekonomistikoneessa esitettiin seuraava väite:

Maahanmuuttajien kotouttamista tulisi edistää sallimalla määräaikaisesti työehtosopimuksen vähimmäistason alittavat palkat.

Kyselyn tulokset esitettiin Ekonomistikoneen sivuilla otsikon "Maahanmuuttajille voitaisiin maksaa alempaa palkkaa" alla.

Ekonomistikone teki tehtävänsä ja nousi keskusteluun, johon myös taloustieteilijät osallistuivat. Mika Maliranta avasi omia ajatuksiaan Twitterissä seuraavasti:

Ainakin minulla oli ajatuksena että maahanmuuttajan palkanalennusta kompensoidaan jonkinlaisella palkkatuella. Tarkoituksena on parantaa maahanmuuttajien työmarkkina-asemaa ja kuitenkin turvata elintaso.

Mika kirjoittaakin tämän myös Ekonomistikoneen vastauksen kommentissaan, joten kysymys ei ole hänen kohdallaan missään tapauksessa jälkikäteen selittelystä, eikä tarkoituksena olekaan nostaa häntä tikun nokkaan vaan pohtia Ekonomistikoneen viestintää.

Jos kysymyksessä ei puhuta sanaakaan kompensaatiosta ja otsikko on "Maahanmuuttajille voitaisiin maksaa alempaa palkkaa", niin onko ihme, että joku vetää siitä johtopäätöksen, että maahanmuuttajat saisivat vähemmän palkkaa, ja että ekonomistit tällaista vaativat?

(Tulee mieleen eräskin raportti, joka onnettomasti sai nimen "Lisää matalapalkkatyötä".)

Oikeustieteilijät esittivät epäilyksensä ehdotuksen perustuslainmukaisuudesta. Jälleen Mika kommentoi tätä seuraavasti Twitterissä:

Itse tulkitsen niin, että tuo voi pitää sisällään myös sen ajatuksen että myös muiden kuin maahanmuuttajien työmarkkina-asemaa voidaan edistää sallimalla määräaikaisesti tes:n alittavat sopimukset. (kun tuottavuus ei ole riittävä)

Voi olla, että muutkin Ekonomistikoneeseen vastanneet ovat tehneet saman tulkinnan, mutta ainakaan ei pidä ihmetellä sitä, jos muut eivät onnistuu lukemaan lauseisiin ajatuksia, joita siellä ei selvästikään ole. Ei myöskään ole syytä ihmetellä sitä, että oikeustieteilijöiltä asiasta kysytään, ja että oikeustieteilijät ottavat ehdotuksen melko kirjaimellisesti eivätkä lähde tekemään luovia tulkintoja siitä, mitä ehdotuksella on kenties tarkoitettu. Itse pelästyisin jos oikeustieteilijät kohdetessaan ehdotuksen, jossa diskriminoidaan maahanmuuttajataustan perusteella, tulkitsisivat sen perustuslainmukaisuutta ajatuksella, että ehkä siinä ei ole ollut tarkoitus diskriminoida maahanmuuttajataustan perusteella.

Kaiken kaikkiaan sillä on rajansa, miten suopeita tulkintoja voi odottaa muilta, ja kuinka suopeasti itseään tai viiteryhmäänsä sopii tulkita. Tämä on myös yksi Uschanovin ja Vartiaisen kirjassa esiinnousevia ajatuksia.

Alentaako vähimmäispalkkojen alennus palkkoja?

Aktiivimalliin liittyen Juhana Vartiainen kommentoi Paavo Teittisen HS-analyysiä aiheesta seuraavasti:

Ainoa kriittinen huomip Paavon juttuun: mahtaako alempien vähimmäispalkkojen salliminen kuitenkaan sanottavasti laskea työssä jo nyt olevien palkkoja? Se kai tarkoittaisi, että heidän palkkansa olisi nykytilanteessa korkeampi kuin mitä heidän tuottavuutensa edellyttäisi

Twitterissä viestintä on tiivistä ja vastuu siksi usein lukijalla. Avainkysymys siteeratussa arvelussa on se, mitä "palkalla" tarkoitetaan. Aloitan tapauksesta, jossa palkka viittaa tuntipalkkaan (tai vastaavasti kaikki työskentelevät kiinteän määrän tunteja kuukaudessa).

Ajatellaan tavanomaista työmarkkinoiden kysyntä-tarjonta-mallia. Täydellinen kilpailu, kaikki työntekijät ovat samanlaisia (yhtä tuottavia). Vaikkapa matalan tuottavuuden työntekijöitä. Ei kunkaan työntekijän palkka tässä kehikossa määräydy "hänen tuottavuudestaan", vaan viimeisimmän palkatun työntekijän tuottavuudesta (työn rajatuottavuudesta). Koska vähimmäispalkan alennus nostaa tehdyn työn määrää, se laskee työn rajatuottavuutta ja sitä kautta palkkaa. Ainoat tilanteet, joissa vähimmäispalkan lasku ei laskisi työssä olevien palkkoja, ovat tilanteet joissa minimipalkka on ollut niin korkea että kukaan ei ole ollut töissä, tai niin matala että se ei ole ollut sitova, tai tilanne jossa työn kysyntä on täysin joustamatonta (työnantajat palkkaavat tietyn määrän työntekijöitä huolimatta kustannuksista).

Tämä on tietenkin vain yksi tapa hahmottaa asia, mutta kiinnostaisi nähdä malli, jossa vähimmäispalkoilla ei ole vaikutusta palkkoihin. Taloustieteen sisälläkin on erimielisyyttä vähimmäispalkkojen vaikutuksista, mutta erimielisyydet koskevat pikemminkin vähimmäispalkkojen vaikutusta työllisyyteen kuin vaikutusta palkkoihin.

Ja jos ette minua usko, niin tässä Auktoriteettien sanoja. CBO:n arvio vähimmäispalkkojen nostosta sanoo jo tiivistelmän toisessa virkkeessä, että vähimmäispalkan korottaminen nostaisi matalapalkkaisten työntekijöiden palkkoja. Neumark, Schweitzer & Wascher (2004) tarkastelevat vähimmäispalkkojen palkkavaikutuksia ja havaitsevat, että työntekijöillä, jotka tienaavat tasan vähimmäispalkan verran tai hieman enemmän, vähimmäispalkan nousu yhdellä prosentilla nostaa palkkoja 0,8 prosentilla. Ainakin minusta tämä on "sanottava" muutos.

CBO:n logo. Todella hieno. Viestintäonnistuminen.

On siis vaikea nähdä, miten alempien vähimmäispalkkojen salliminen ei laskisi palkkoja - jos palkalla tarkoitetaan tuntipalkkoja.

Jos palkalla sen sijaan tarkoitetaan kuukausipalkkoja, niin asia voi olla eri. Jos alempien vähimmäispalkkojen salliminen lisäisi työssä jo nyt olevien työtunteja, se voi lisätä heidän (kuukausi)palkkojaan. Edellä mainittu CBO-selvitys ei huomioi tätä marginaalia. Neumark ja kumppanit estimoivat myös tämän marginaalin ja havaitsevat, että vähimmäispalkkojen korotus kyllä vähentää tehtyjä työtunteja, mutta efekti (-0,3) ei riitä vähentämään palkkoja. En löytänyt tästä hyvää katsausta, mutta tässä tutkimuksessa työtunnit eivät muuttuneet. HS-analyysissä mainitussa tanskalaistutkimuksessa vähimmäispalkat eivät muuttaneet nuorten (työllisten ja ei-työllisten) palkkasummaa, mutta tämä vaikutus tuli lähinnä työllisyysvaikutuksesta, jotenka työtuntien lisäyksen varaan ei tämänkään tutkimuksen perusteella voi kovin paljoa laskea.

Alempien vähimmäispalkkojen salliminen laskisi siis nähdäkseni työssä jo olevien palkkoja, joskin jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä siitä, miten suuri laskun pitäisi olla jotta se olisi "sanottava". Ja on sanottava, että tämä ei ole kannanotto tämänkaltaista toimenpidettä vastaan, vain pohdinta siitä, mitä seurauksia siltä voitaisiin odottaa.

Kestävyysvajeesta ja varovaisuusperiaatteesta

Ninjaedit: Huomasin heti "Julkaise"-napin painamisen jälkeen, että Markus Sovala korjaa Korkmania Twitterissä ja kertoo, että kestävyysvajearviossa ei käytetä varovaisuusperiaatetta. Oh well. Jätän nyt tekstin ylös, vaikka se vanhentuikin jo kuin eilisen lehti.

A-studio teki tällä viikolla jutun kestävyysvajeesta (nettijuttu, lähetys). Studiossa toimittajan laskelmia, kestävyysvajetta ja taloutta yleisesti oli kommentoimassa Sixten Korkman, joka kirjoitti sitten kommenttinsa myös laajennettuna kolumnin muotoon. Alla kohta, johon keskityn tässä kirjoituksessa.

VM:n virkamiehet tekevät parhaansa, he eivät politikoi. Mutta he noudattavat varovaisuusperiaatetta, eli he erehtyvät mieluummin arvioimalla vajetta liian suureksi kuin liian pieneksi. 
Se on järkevää. 
Ei paljon haittaa, jos myöhemmin havahdumme siihen, että valtio ja kunnat voivat käyttää rahaa ajateltua enemmän. Mutta on tragedia, jos julkinen talous ajautuu kriisiin ja hyvinvointivaltion romuttaviin menoleikkauksiin.

Minulle nousee tästä mieleen neljä kysymystä:

  1. Onko Korkmanin väite kestävyysvajearvion epäsymmetriasta tosi?
  2. Pitääkö kestävyysvaje arvioida epäsymmetrisesti?
  3. Pitääkö virkamiesten vai poliitikkojen tehdä valinta siitä, arvioidaanko kestävyysvajetta epäsymmetrisesti?
  4. Jos kestävyysvajetta arvioidaan tai pitää arvioida epäsymmetrisesti, miksi sama ei päde talouskasvuennusteisiin?

Tässä tekstissä on kolme osiota. Ensin yritän selittää sen, mitä tappiofunktiolla tarkoitetaan ennustamisen yhteydessä. Tämän jälkeen avaan lyhyesti ja yleisesti sitä, miksi varovaisuusperiaate (tai epäsymmetrinen tappiofunktio) voi olla perusteltu. Lopuksi käyn läpi yllä esitetyt kysymykset. Korostan, että esitän kysymykset ilman valmiita vastauksia, sarvia tahi hampaita.

Puhun tässä paljon ennusteista, joten on syytä jälleen muistuttaa, että kestävyysvaje ei ole ennuste, vaan painelaskelma. Sekä ennusteet että painelaskelmat ovat kuitenkin molemmat arvioita, joita tehdään jonkin tappiofunktion minimoimiseksi.

Ennusteista ja tappiofunktioista

Tässä Marko Junkkarin esitys aiheesta. Junkkari kirjoittaa ammatikseen sadoilletuhansille suomalaisille. Minä kirjoitan harrastusmielessä porukalle, joka mahtuisi koulun jumppasaliin. Voi olla, että Junkkarin esitys on parempi.

Ajatellaan, että haluat syystä tai toisesta tuottaa ennusteen piste-estimaatin muodossa. Kuinka monta kohtaa to-do-listaltasi saat tehtyä huomenna. Kuinka monta celsiusastetta maapallon keskilämpötila nousee business-as-usual-skenaariossa. Kuinka paljon BKT kasvaa ensi vuonna. Mitä ikinä. Haluat tehdä parhaan mahdollisen ennusteen. Mutta mikä on paras mahdollinen ennuste? Paras ennuste osuu aina oikeaan, mutta se ei ole mahdollinen. Parhaan mahdollisen ennusteen laadinta ei ole arvovapaata puuhaa, koska siinä joudutaan arvottamaan erilaisia virheitä toisiaan vasten. Puhutaan, että ennustaja valitsee ennusteen minimoidakseen jonkin tappiofunktion.

Ajatellaan BKT:n kasvua. Onko yhtä paha jos ennuste menee prosenttiyksikön alle, kuin että se menee prosenttiyksikön yli? Onko enemmän kuin kaksin verroin pahempi, että ennuste menee kaksi prosenttiyksikköä alle kuin että se menee yhden prosenttiyksikön alle? Jos vastaus näihin kysymyksiin on "kyllä ja kyllä", käytetään tavanomaista kvadraattista tappiofunktiota, jossa minimoidaan odotettuja keskineliövirheitä (ennuste miinus toteuma potenssiin kaksi). Paras mahdollinen ennuste on BKT-kasvun odotusarvo.

(Mikä odotusarvo sitten on? Ajatellaan, että saisit äärettömän suuren otoksen ensi vuoden BKT-kasvuprosentteja. Tämän otoksen keskiarvo vastaa odotusarvoa. Toki kukaan meistä ei näe kuin n=1 kokoisen otoksen ensi vuoden BKT-kasvuprosentteja, mutta jos se helpottaa, voit ajatella, että otos muodostuu tänä vuonna haarautuvista maailmoista ja niiden seuraavan vuoden BKT-kasvuista. Jos se helpottaa.)

Toisinkin voisi vastata. Jos kahden prosenttiyksikön ennustevirhe on tasan kaksin verroin yhtä paha kuin yhden prosenttiyksikön ennustevirhe, minimoidaan virheiden itseisarvoa, ja paras mahdollinen ennuste on keskiarvon (odotusarvon) sijasta mediaani.

Ja jos kasvun jääminen prosenttiyksikön ennustetta pienemmäksi on pahempi asia kuin kasvun meneminen prosenttiyksikön ennusteen yli, puhutaan epäsymmetrisestä tappiofunktiosta. Tällainen on esimerkiksi linex-tappiofunktio, joka on lineaarinen yhteen suuntaan ja eksponentiaalinen toiseen suuntaan (ks. esim. osio 3.1 täällä).

Ennusteiden konservatiivisuus voidaan tulkita tappiofunktion epäsymmetriana.

Ennusteita ei tehdä vain huvin vuoksi. Ne palvelevat jotakin tarkoitusta. Joskus saatat tehdä ennusteita harjoitellaksesi, parantaaksesi ennusteidesi tarkkuutta. Mutta lopulta on oltava jokin asia, jota haluat ennustaa ja jonka lopputulemalla on oikeasti jotain merkitystä hyvinvoinnillesi.

Symmetrinen tappiofunktio sanoo: on yhtä huono asia vetää ennuste yli kuin ali. Kun arvioit ajomatkaa juhliin, saatat ajatella että on yhtä paha olla juhlissa puoli tuntia etuajassa kuin puoli tuntia myöhässä.

Kestävyysvaje vaikuttaa politiikkaan, ja sitä kautta hyvinvointiin. Kuinka hyvinvointi riippuu siitä, miten hyvin kestävyysvajearvio osuus oikeaan?

Korkmanin kanta on selkeä. On paljon haitallisempaa, että kestävyysvaje aliarvioidaan, kuin että se yliarvioidaan. Tämä perustelee epäsymmetristä tappiofunktiota kestävyysvajeen arvioinnissa.

Epäsymmetrisessä tappiofunktiossa ei ole sinänsä mitään radikaalia. Ympäristöpolitiikassa puhutaan varovaisuusperiaatteesta ja käytetään tällaisia kuvia perustelemaan epävarmuuden epäsymmetriaa:



Korkmanin sitaattia vastaava analogia ympäristöpolitiikan osalta olisi: "Kaivoksen ympäristöriskien arvioinnissa noudatetaan varovaisuusperiaatetta. Ei paljon haittaa, jos myöhemmin havahdumme siihen, että kaivos voikin päästää enemmän. Mutta on tragedia, jos vesistö kaivoksen ympärillä menee pilalle."

Symmetrinen tappiofunktio on yksinkertaisempi kuin epäsymmetrinen, ja siksi epäsymmetria pitää erikseen perustella. Ja ehkä se on perusteltavissa. Kestävyysvajearvion epäsymmetria on kuitenkin (ainakin itselleni) uusi ajatus, johon liittyy (ainakin itselleni) avoimia kysymyksiä.

Epäsymmetrinen tappiofunktio kestävyysvajeessa

Ensimmäinen kysymys: onko Korkmanin kuvaus epäsymmetrisestä tappiofunktiosta totta? Ainakaan kestävyysvajelaskelman menetelmäkuvauksessa ei ole viitteitä tästä. Korkmanilla voi hyvin olla sisäpiiritietoa tästä, mutta ehkä olisi hyvä, että jos näin on, se myös kerrottaisiin avoimesti.

Toinen kysymys: pitäisikö tappiofunktion olla epäsymmetrinen? Kuten sanottua, se on ehkä perusteltavissa. Toivoisin vain, että tähän olisi muitakin perusteluja kuin Sixten Korkmanin 28 sanaa HS-kolumnissa.

Kolmas kysymys: pitäisikö poliitikkojen vai virkamiesten tehdä päätös kestävyysvajearvion tappiofunktion epäsymmetrisyydestä? Joku voisi väittää, että epäsymmetrinen tappiofunktio on arvovalinta ja sellaisena kuuluu poliitikoille, mutta kuten Markus Jäntti on todennut, tappiofunktion valinta on aina arvovalinta.

Neljäs kysymys on: jos on syitä arvioida kestävyysvaje epäsymmetrisesti, ovatko nämä myös syitä arvioida tuleva talouskasvu epäsymmetrisesti? Otetaan Korkmanin sitaatti, mutta vaihdetaan kestävyysvajeen arviointi kasvuennusteisiin.

VM:n virkamiehet tekevät parhaansa, he eivät politikoi. Mutta he noudattavat varovaisuusperiaatetta, eli he erehtyvät mieluummin arvioimalla talouskasvua liian pieneksi kuin liian suureksi. 
Se on järkevää. 
Ei paljon haittaa, jos myöhemmin havahdumme siihen, että valtio ja kunnat voivat käyttää rahaa ajateltua enemmän. Mutta on tragedia, jos julkinen talous ajautuu kriisiin ja hyvinvointivaltion romuttaviin menoleikkauksiin.

Ensi katsomalta tämä vaikuttaa aivan yhtä järkevältä kuin Korkmanin alkuperäinen sitaattikin.

On oma kysymyksensä, että pitäisikö VM:n ennusteiden olla epäsymmetrisiä. On kuitenkin selkeää, että niitä arvioidaan symmetrisestä tappiofunktiosta käsin, ja symmetrinen tappiofunktio vaikuttaa todennäköisemmältä kuin epäsymmetrinen. Tässä lainaus VTV:n VM:n ennusteita koskevasta raportista:

2.1 Hyvä ennuste on tarkka ja harhaton 
Tarkkuudella viitataan siihen, että ennuste osuu mahdollisimman lähelle tilastoitua toteumatietoa. Harhattomuus sen sijaan viittaa siihen, että ennusteet ovat keskimäärin oikein. Harhattomat ennusteet siis ylittävät ja alittavat toteutumatiedon keskimäärin yhtä usein.
Tässä tarkastuksessa VM:n makrotalouden lyhyen aikavälin ennusteiden (suhdanne-ennuste) luotettavuutta arvioitiin keskimääräisen ennustevirheen, keskimääräisen ennustevirheen itseisarvon sekä keskineliövirheen neliöjuuren avulla. Lähtökohtana oli selvittää, kuinka hyvin VM on onnistunut ennustamaan kuluvan ja tulevan vuoden kehitystä syksyn Taloudellisessa katsauksessaan.

Myöhemmin raportissa todetaan, että "keskeisimmät ennusteet ovat tilastollisesti harhattomia".

Siis: vaikuttaisi siltä, että i) samat syyt puoltavat epäsymmetriaa sekä kestävyysvajearvioon että kasvuennusteisiin, ii) Korkmanin mukaan kestävyysvajearvio laaditaan epäsymmetrisesti, iii) VTV:n mukaan kasvuennusteet laaditaan symmetrisesti. Jokin ei täsmää.

Edit: Tosiaan, kyse oli siitä, että Korkman oli väärässä. Kaikki täsmää!

Syntyvyys laskee, entä sitten?

Mauri Kotamäki pohtii blogissaan (allekirjoittaneen ääneen kyselyn innoittamana!) sitä, pitääkö syntyvyydestä olla huolissaan. Kirjoitus on kaikin puolin suositeltava.

Esitän tässä joitakin lisähuomioita asiasta. Kuten Maurinkin tuntuu olevan, myös oma lähtökohtani on pieni hämmennys sen huolen edessä, jota ihmiset tuntuvat tuntevan syntyvyyden laskusta, mutta jonka huolen syitä harvemmin avataan.

Syntyvyyden laskusta huolestuminen vaikuttaa syvältä intuitiolta. Huolestumme syntyvyyden laskusta ja toivomme syntyvyyden kasvua tietämättä tarkkaan ottaen miksi. Tämä itsessään on ongelmallista, mutta ongelma on myös se, että paras mahdollinen politiikka riippuu huolen syystä: kelpaako maahanmuutto, lisätäänkö lapsilisiä kautta linjan vai vain ensimmäisestä lapsesta?

Pohdin ensin syntyvyyspolitiikkaa omasta arvolähtökohdastani. Tämän jälkeen kommentoin argumenttia tulevien veronmaksajien tuottamisesta, minkä jälkeen koetan keksiä ja käsitellä muita mahdollisia huolensyitä. Lopuksi lyhyt pohdinta siitä, miksi syntyvyyden nostaminen voi olla hankala hanke.

Mitä enemmän ihmisiä, sen parempi

Poliittisen natalismin pohjana on tyypillisesti ajatus kansakunnan edusta, joka vaatii tykinruokaa rintamalle tai eläkkeiden maksajia jakojärjestelmään. Nämäkin ovat tolkullisia syitä, mutta natalismin puolesta on olemassa myös suoraviivainen moraalinen perustelu. Se nousee kenties luontevimmin utilitaristeille, mutta myös ei-utilitaristit voivat sen nähdä: useampi ihminen saa olla olemassa.

Ihmisiin liittyy ulkoisvaikutuksia joita ihmisiä tekevät ihmiset eivät välttämättä huomioi. Enemmän ihmisiä tarkoittaa enemmän mieliä ja ideoita tieteen ja taiteen käytettäväksi. Enemmän ihmisiä tarkoittaa myös enemmän rasitusta ympäristölle. Tärkeimpänä kuitenkin: enemmän ihmisiä tarkoittaa enemmän iloa ja naurua. Suruakin, toki, mutta keskimäärin ihmiset ovat mieluummin olemassa kuin eivät. Jos ihmiselämällä on arvoa, niin mitä enemmän ihmisiä maailmassa on, sitä parempi.

(Toki tähän liittyy ulkoisvaikutus vain, jos ihmiset eivät sisäistä jälkeläistensä onnea olemassaolosta. Intuitiivisesti tuntuu siltä, että näin ei ole ja vaikea ajatella, miten homma toimisi jos niin olisi. Minun onneni olisi paitsi oma onneni, myös jälkeläisteni onni. Kuitenkin myös jälkeläisteni onni olisi paitsi heidän omansa, myös heidän jälkeläistensä onni, ja näin pois päin. Onni vaikuttaisi kasautuvan niin astronomisesti, että vaikuttaa epätodennäköiseltä että näin olisi. Tai sitten vain ajattelen asian väärin.)

Entä se ympäristö? Ekosysteemi on ylikuormittunut, ja jokainen lisäihminen kuormittaa sitä lisää. Kysymys on sama kuin degrowthissa, jos muistatte tuon keskustelun. Ekosysteemi on ylikuormittunut, ja jokainen lisäeuro BKT:ssa kuormittaa sitä lisää. BKT on kuitenkin huono politiikkaväline ympäristökuormituksen vähentämisen, ja niin on syntyvyyskin.

Natalismille on siis hyvät eettiset perustelut. Toisaalta niin olisi myös sille, että valtio leikkaisi varoja suomalaisesta erikoissairaanhoidosta ja kasvattaisi kehitysyhteistyömäärärahoja massiivisella mittakaavalla. Näin se vain on, ja kaikkia eettisiä periaatteita ei tässä maailmassa toteuteta valtion kautta. Politiikassa puhutaan tykinruuasta ja eläkkeiden maksajista elämästä nauttivien ihmisten sijaan.

Lisää veronmaksajia

Mauri käy läpi blogissaan empiiristä tutkimusta ja taloustieteellisiä argumentteja väestön koon, ikärakenteen ja kasvun suhteesta. Lisäksi hän esittelee erilaisia laskelmia väestörakenteen muutoksen vaikutuksesta julkiseen talouteen. Tämän voi hahmottaa fiskaalisena ulkoisvaikutuksena. Ei-täysin-rahastoivassa eläkejärjestelmässä jälkeläiset vähentävät ikätoveriensa maksupainetta (ks. esim. tämä paperi), ja sama pätee kaikkiin järjestelmiin, joissa työssäkäyvät maksavat eläkeikäisten menoja tavalla tai toisella.

Tämä on lasten hankkimisen positiivinen ulkoisvaikutus, ja sitä on hyvä korjata tukemalla lasten hankkimista. Me kuitenkin tuemme sitä jo nyt, eikä ole selvää pitäisikö näiden tukien kasvaa, vähentyä vai säilyä ennallaan syntyvyyden laskiessa. Se, mitä voidaan sanoa, on että syntyvyyttä ei kannata palauttaa aiemmalle tasolle (jos ajatellaan että tuo aiempi taso oli sopiva).

Otetaan tavanomainen kysyntä-tarjonta-kehikko ulkoisvaikutuksilla. Jälkeläisten tuotannossa on nouseva rajakustannus ja kulutuksessa laskeva rajahyöty. Jälkeläiset tuovat hyötyjä myös muille yhteiskunnan jäsenille, vaikkapa maksamalla heidän eläkkeensä myöhemmin. Tästä syystä yhteiskunnan rajahyöty jokaisesta jälkeläisestä on korkeampi kuin vanhempien rajahyöty. Yhteiskunta korjaa tätä tukemalla jälkeläisten tuotantoa maksamalla jokaisesta jälkeläisestä sen verran, että yksityinen rajakustannus vastaa yhteiskunnallista rajahyötyä.

Mitä tapahtuu, kun syntyvyys laskee? Ajatellaan, että syntyvyyden alenemisen taustalla on jälkeläisten tuotantokustannusten kasvu. Täytyykö politiikkaa muuttaa, onko uusi tasapaino tehoton? Se riippuu siitä, kuinka nopeasti yhteiskunnallinen rajahyöty alenee suhteessa yksityiseen rajahyötyyn. Se riippuu siitä, kasvaako, väheneekö, vai pysyykö ulkoisvaikutus per kulutettu/tuotettu yksikkö vakiona määrän kasvaessa.

Kas tässä, tein gif-animaation. Olisin tehnyt kalvosetin, jota saisi kliksutella eteenpäin omaa tahtia, mutten osannut embedata sitä. Kuvat myös täällä. Mobiililla kannattanee klikata animaatio uuteen ikkunaan, muuten laatu jää perunaksi.

Markkinatasapaino on punaisella, yhteiskunnallinen optimi sinisellä.


Siis: vaikka jälkeläisten hankintaa tulisikin tukea, on vaikeampi sanoa tuleeko näiden tukien kasvaa, jos syntyvyys alenee. Voi olla, että niitä pitää jopa laskea.. Jos jollakulla on mututuntumaa tai tutkimustietoa syntyvyyden ulkoisvaikutusten asteesta syntyvyyden suhteen, niin kommenttikenttään mars.

Muita syitä?

Mitä muita syitä voidaan ajatella olevan syntyvyyteen kohdistuvan huolen taustalla? Ovatko nämä hyviä huolen selittäjiä tai oikeuttajia? Millaista politiikkaa mikäkin huolensyy vaatii?

Syntyvyyden lasku kertoo siitä, että thmiset eivät saa sitä mitä haluavat. Ihmiset kertovat myös, että haluavat asua 27 neliötä suuremmassa asunnossa ja viettää enemmän aikaa vapaa-ajan harrasteiden parissa. Ihmiset kertovat myös, että he haluaisivat syödä enemmän kalaa, harrastaa enemmän rentoa ruuanlaittoa ja yhdessä syömistä ja tavata enemmän ystäviään. Syy siihen, että ihmiset eivät saa mitä haluavat on harvemmin se, että he osaa toimia kuten haluavat. Useammin syy on se, että he haluavat muitakin asioita, ja nuo asiat ovat ristiriidassa keskenään. Palvelut ja asuinneliöt. Kulutus ja vapaa-aika. Lapset ja matkustaminen. Lapset ja uran edistäminen. Ihanteellinen lastentekokumppani ja ihanteellinen elämänkumppani. Miehillä: maalla asuminen ja kaupunkiin muuttaminen naisen perässä. Jokaisella on omat ristiriitansa.

Ja kyselytutkimuksista sanottakoon, että myös ihmisten itsensä ilmoittama ihanteellinen lapsiluku on laskenut. Jos ongelma on epäsuhta ihmisten toiveiden ja valintojen välillä, asia voi ratketa myös toiveiden sopeutumisen kautta.

Politiikkatoimenpiteenä tässä pitäisi identifioida ryhmät, joissa lapsilukutoiveen ja toteumien ero on suuri, ja pyrkiä kohdistamaan politiikka näihin ryhmiin.

Lasten kasvatus on ihmisen perustarve, ja lastenhankinta perusoikeus. Tässä perusteessa on ainakin kolme ongelmaa.

Ensinnäkin jos tämä on ajatus huolen taustalla, syntyvyys on väärä mittari, ja monet syntyvyyden nostamiseen pyrkivät politiikkatoimet ovat tehottomia. Syntyvyyden sijaan tulisi tuijottaa lapsettomuutta, ja vaikkapa yleisen lapsilisien korottamisen sijaan tulisi korottaa ensimmäisestä lapsesta maksettavaa lapsilisää (vaikkapa seuraavista lapsista maksettavien lapsilisien kustannuksella).

Toiseksikin on aina ongelmallista määritellä tietty käyttäytyminen normaaliksi, koska tämä patologisoi vaihtoehtoiset käyttäytymiset. Jos lasten kasvatus on ihmisen perustarve, onko vastentahtoisesti lapsettomien elämä pysyvästi rikki ja vapaaehtoisesti lapsettomien mieli lähtökohtaisesti vino?

Kolmanneksi perustarve itsessään on kovin köykäinen perustelu valintoihin puuttumiselle. Syöminen on perustarve ja ruoka perusoikeus. Siitä huolimatta luotamme siihen, että laitoshoitopotilaita lukuunottamatta ihmiset syövät vähintään riittävästi ilman että siihen valintaan pitäisi puuttua yhteisellä puheella tai politiikalla.

Syntyvyyden lasku ei ole ongelma, vaan oire. Tämän osalta toivoisin huolestujien avaavan sen, minkä ongelman oireeksi syntyvyyden lasku tulkitaan, ja että eikö tuota ongelmaa voisi mitata suoremmin. Otan analogian. Potilas tulee vastaanotolle posket punaisina. Poskien punoitus on kuumeen oire. Toisaalta poskien punoitus voi johtua muistakin asioista, ja kuumetta voi mitata suoraan potilaan poskiin tuijottelun sijasta. Jos syntyvyyden lasku on esimerkiksi nuorten taloudellisen aseman heikkenemiseen liittyvä oire, miksi ei puhuttaisi suoraan nuorten taloudellisen aseman heikkenemisestä? On siitäkin huolestuttavia käppyröitä katseltavaksi.

Syntyvyyden lasku on ongelma, koska [monimutkaisempi malli]. HS:ssa raportoitiin tuoreesta suomalais(!)tutkimuksesta, jossa Rooman tuhoa selitettiin, ainakin osaltaan, syntyvyyden laskulla (itse tutkimusta ei näytä verkosta löytyvän). On mahdollista, että syntyvyyden lasku aiheuttaa yhteiskunnallista haittaa "vähemmän veronmaksajia"-mallia monimutkaisemmilla tavoilla.

Olisin kuitenkin yllättynyt, jos syntyvyyden laskuun kohdistuneen huolen taustalla olisi tämän kaltainen monimutkainen malli. Huoli syntyvyyden laskusta vaikuttaa olevan jaettu hyvinkin eri tavoilla ajattelevien ihmisten kesken. Ei vaikuta todennäköiseltä, että kaikilla näillä ihmisillä olisi mielessään sama monimutkainen malli. Mitä monimutkaisempi malli, sitä enemmän erimielisyyden kohteita.

Syntyvyyden nostaminen ei ole helppoa

Japanissa on ollut huolestuttavan alhainen syntyvyys jo pitkään, eikä asiaan ole tullut muutosta. Tämä antaa ymmärtää, että syntyvyyden nostaminen ei ole helppoa ja/tai huoli syntyvyydestä on vain halpaa puhetta ilman halua varsinaisesti tehdä asialle jotain. Japanin tilanteen tunteminen varmasti auttaisi  linkit/kirjavinkit tervetulleita, tällaisen löysin – mutta mutuilen hiukan edessä olevia haasteita.

Syntyvyyteen on nähdäkseni kohtalaisen vaikea vaikuttaa tulonsiirroin. Mitä selailin tutkimusta, niin useimmissa papereissa löydetään politiikkavaikutus synnytysväleihin, mutta harvemmin syntyvyyteen (ks. kymmenen vuoden takainen kirjallisuuskatsaus). Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on melko vahvoja mieltymyksiä tai mahdollisuuseroja lastenhankinnan suhteen, ja että syntyvyyttä nostamaan pyrkivä politiikka luo melko vahvoja vastakkainasetteluja.

Ajatellaan että halutaan että kymmenen prosenttia niistä, jotka ajavat bensiiniautoja siirtyvät sähköautoihin. Ihmiset luultavasti haluavat vain siirtyä paikasta A paikkaan B, ja harvemmalla on vahvoja mieltymyksiä siitä, pitääkö auton päristä vai ei. Pieni tulonsiirto bensa-autoilijoilta sähköautoilijoille riittää. Jälkimmäiset voittavat edellisten kustannuksella, mutta erotus ei ole kovin suuri.

Ajatellaan, että haluttaisiin saada syntyvyys uusiutumistasolle. Tämä vaatisi nähdäkseni melko massiivisia tulonsiirtoja lapsettomilta lapsellisille. Lapselliset joilla perhevapaat ovat takanapäin tai lapset sen verran vanhoja että lapsilisät ovat lakanneet lienee parasta ymmärtää tässä yhteydessä lapsettomina, joskin he luultavasti kantavat huolta myös jälkeläistensä lisääntymisestä. Eikä arvopuheella vaikuttaminenkaan ole kivutonta, ainakin päätellen mielipidepalstoilla ajoittain leimahtavasta keskustelusta lapsellisten ja lapsettomien välillä.


Kaiken kaikkiaan toivoisin kuulevani hitusen analyyttisempaa keskustelua syntyvyyden laskusta nykyisen huolien ilmaisun ja murheiden manailun sijasta. Tässä esimerkki siitä, miten syntyvyyden laskua käytetään poliittisessa keskustelussa (verkkouutisten jutusta):

Sanni Grahn-Laasosen mukaan syntyvyyden lasku osoittaa, että hallitus ei voi enää viivyttää perhevapaauudistusta.

Hyvä jos perhevapaauudistus tulee, mutta en ainakaan itse osaa sanoa kuinka uudistus, joka Kokoomuksen ja monen muunkin mallin mukaan olisi käsittääkseni kustannusneutraali, vaikuttaisi syntyvyyteen, pitäisikö syntyvyyteen vaikuttaa, ja jos pitäisi, mihin suuntaan. Toivottavasti joku minulle nämäkin kertoo (esimerkiksi kommenttikentässä tai omassa blogissaan).

Todistustaakkaa vastaan

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vedotaan toisinaan todistustaakkaan tai näyttötaakkaan: ks. Markus JänttiHeikki Pursiainen, Tuukka Saarimaa; ks. myös Teppo Eskelinen ja Paul Jonker-Hoffrén. Yritän tällä kirjoituksella perustella, miksi näihin vetoamisen pitäisi olla hyvin rajoitettua yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tämä kirjoitus on pitkälle venytetty nillitys yhden sanan käytöstä, mutta kenties myös jotain enemmän.

Tämä kirjoitus on myös pitkähkö, reilut 20 000 merkkiä. Varaa aikaa, ja keitä vaikka kuppi teetä.

Ensin puhutaan evidenssistä ja uskomuksista. Tämän jälkeen kerron siitä, mitä opin todistustaakasta konsultoimalla oikeustieteen oppikirjaa. Pahoittelut jo tässä vaiheessa, jos ekonomisti-blogisti on lukenut lakioppinsa väärin: korjauksia saa ja tulee esittää. Sitten esitän oman käyttösuositukseni todistustaakalle ja pohdin vaihtoehtoisia käyttötapoja ja niiden ongelmia, minkä jälkeen tehdään pieni katsaus näyttötaakkaan.

I Mitä on evidenssi

Abstrahoidaan hiven. Ajatellaan, että A on keskustelussa oleva kysymys (väite) ja B on evidenssi. A voi olla "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia" ja B voi olla aikasarja alkoholin kokonaiskulutuksesta ja alkoholikuolemista.

(Jos sinulla on vahvoja näkemyksiä alkoholipolitiikasta, haluat ehkä käyttää omassa mielessäsi jotain eri esimerkkiä)

Merkitään P(A) on todennäköisyys että A on totta, ja  P(¬A) todennäköisyys, että A ei ole totta. P(A|B) on todennäköisyys, että A on totta, jos B on totta. Ja näin pois päin.

Näiden avulla voidaan määritellä evidenssin informatiivisuus:




Suomeksi: kuinka todennäköistä B:n havaitseminen on jos A on totta suhteessa siihen, kuinka todennäköistä B:n havaitseminen on, jos A ei ole totta.

Alla potentiaalista evidenssiä koskien väitettä "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia":


lähde


Alkoholin kokonaiskulutuksen muutokset ja alkoholikuolleisuuden muutokset ovat jokseenkin positiivisesti korreloituneita. Kaksi kysymystä punnitsee tämän evidenssin. Kuinka todennäköistä tällaisen korrelaation havaitseminen on, jos alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia? Kuinka todennäköistä tällaisen korrelaation havaitseminen on, jos näin ei ole? Minusta on selkeää, että edellinen todennäköisyys on suurempi kuin jälkimmäinen, ja siten kuva on evidenssiä väitteen "alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolleisuutta" puolesta.

Se, miten vahvaa evidenssiä se on – kuinka suuri osamäärä on  on vaikeampi kysymys, eikä siihen tarvitse nyt mennä. Käytännössä kyse lienee siitä, miten vakuuttavan tarinan pystyy esittämään kolmannesta muuttujasta, joka ajaa molempien vaihtelua. Tutkijoille syy-seuraussuhteen todentaminen on ehkä luontevaa hahmottaa kyllä/ei-kysymyksenä, mutta informaation tehokkaassa käytössä kyse on jatkumosta.

Edellä esitetyssä kaavassa on evidenssiä koskevia uskomuksia, P(B). Entä itse asia, P(A)?

On hyvä muistaa, että vaikka kaksi ihmistä päätyisikin yhteisymmärrykseen siitä, miten informatiivinen tämä evidenssi on, he eivät päädy yhteisymmärrykseen siitä, miten todennäköisesti alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolleisuutta. Tämä johtuu siitä, yllä oleva kuvio on vain yksi todistuskappale, jota nämä kaksi ihmistä punnitsevat ennakkokäsityksiään (priorejaan) vasten. Tätä käsitysten päivittymistä kuvaa Bayesin teoreema, joka voidaan kirjoittaa seuraavasti:




Vaikka evidenssistä löytyisi yhteisymmärrys, erimielisyys jää itse asiasta, jos ennakkokäsitykset poikkeavat toisistaan. Tämän päälle tulee vielä se, että kahden ihmisen käsitykset siitä, miten arvokasta alkoholikuolleisuuden välttäminen on, vaihtelee. Kuten Asiaton lehdistökatsastaja Pursiainen ansiokkaasti todistaa, päätöksenteko on subjektiivisuutta subjektiivisuuden perään.

Tämä subjektiivisuus on syy siihen, miksi koen todistustaakkaan vetoamisen vaikeaksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ennen kuin mennään tähän tarkemmin, on hyvä konsultoida alaa, jonka piirissä todistelua ja todistustaakkaa on pohdittu paljon.

II Todistustaakka laissa

Otetaan Colin Tapperin Cross & Tapper On Evidence (11. painos). Luku todistustaakasta alkaa seuraavalla kappaleella (viittaukset oikeustapauksiin poistettu luettavuuden helpottamiseksi):

When an issue of fact has to be proved in a court of law, it is first necessary to consider the burdens borne by the parties. The allocation of burden helps to determine which party should begin calling evidence, a procedural matter to be discussed further in Chapter VI, and by extension, how to decide upon a submission that there is no case to answer. It must be stressed that the terminology and techniques relating to the burden of proof are most appropriate to the determination of past fact. They are far less well suited for application to the burden of persuasion on issues involving significant reliance upon judgement or discretion, or those where it is one of the assessment of future risk, or heavily dependent upon expert opinion, or where the procedure is more inquisitorial than adversarial, or where no issue of fact arises at all. It may, however, be possible to require satisfaction of an evidential burden sufficient to raise the relevant issue.

Useimmat yhteiskunnallisesti mielekkäät kysymykset lienevät juuri sellaisia, joihin sitaatin mukaan todistustaakan käsitteet ja tekniikat eivät sovellu niin hyvin: kysymyksiä, jotka vaativat harkintaa, riskien arviointia tai asiantuntijamielipiteeseen nojautumista.

Jos osapuoli kuitenkin haluaa vedota todistustaakkaan yhteiskunnallisessa keskustelussa, olisi suotavaa, että kaikki osapuolet olisivat samaa mieltä siitä, kenelle todistustaakka aluksi kuuluu ja missä vaiheessa todistustaakka siirtyy.

Yleissääntönä Tapper esittää, että kantaja kantaa todistustaakan, minkä perään keskustellaan pitkästi moninaisista poikkeuksista tähän yleissäänntöön. Voisiko tätä sääntöä siirtää yhteiskunnalliseen keskusteluun? Ehkä luontevimmin nykytilaan muutosta vaativa henkilö vastaa kantajan roolia. En kuitenkaan koe, että tällä seikalla on juurikaan merkitystä, jos ja kun se vain määrää sen, kenen tulee ensimmäisenä esittää evidenssiä.

Missä vaiheessa sitten voidaan katsoa, että todistustaakka raukeaa, tai että se siirtyy toiselle osapuolelle? Millä perusteella asia katsotaan "todistetuksi"? Tapperin mukaan todistustaakassa standardit vaihtelevat niin, että yksityisoikeudessa vaatimus on balance of probabilities ja rikosoikeudessa tiukemmin proof beyond reasonable doubt. Tämä on objektiivista siinä mielessä, että vaatimustasoja ei johdeta kummankaan osapuolen omista arvioista, ja jaettua siinä mielessä että molemmat osapuolet alistuvat noudattamaan niitä. Tällaista objektiivista ja jaettua ymmärrystä todistustaakasta on vaikea löytää yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Ensinnäkin: koska todennäköisyysarviot ovat, kuten edellisessä osiossa esitettiin, subjektiivisia, pitää määritellä se, kuka tulee vakuuttaa. Oikeudessa se on valamiehistö tai tuomari, ja tämä on kaikille selkeää. Entä yhteiskunnallisessa keskustelussa? Keskustelukumppani, "päättäjät" vai "kansa"? Toiseksikin osapuolten lienee vaikea päätyä yhteisymmärrykseen siitä, mikä on riittävä todennäköisyys sille, että asia voidaan katsoa todistetuksi.

Lopuksi on huomattava, että todistustaakan tarkoitus on edistää keskustelun sujumista, ei ratkaista keskustelua. Tapper esittää sitaatin:

No judge likes to decide cases on burden of proof if he can legitimately avoid having to do so.

Tämä on nähdäkseni hyvä neuvo myös tavallisille kansalaisille: muodosta kantasi evidenssin pohjalta, älä todistustaakan mukaan.

Todistustaakan käsite yhteiskunnallisessa keskustelussa on ongelmallinen, mutta se ei ole kuitenkaan täysin hyödytön.

III Käyttösuositus

Esitän todistustaakalle seuraavanlaista käyttötapaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Henkilö, joka vaatii muutosta nykytilaan, kantaa todistustaakan. Tämä on luontevaa, koska sekä politiikan muuttaminen että evidenssin hankkiminen tai esittäminen ei ole ilmaista. Kuitenkin kun henkilö on esittänyt evidenssiä kantansa puolesta, todistustaakkaa ei enää ole kenelläkään. Keskustelua voidaan jatkaa, tai se voidaan päättää, ilman tuota sanaa.

Otetaan esimerkiksi politiikkarelevantti versio Russellin teepannusta. Väitän, että Maa- ja Mars-planeettojen välillä kiertää teepannu, joka lähettää havaitsematonta mutta haitallista säteilyä Maan asukkaille. Väitän, että itse teepannua on lähes mahdoton havaita, mutta että seuraava vuosi on harvinainen aikaikkuna, jonka puitteissa sen voi tuhota räjäyttämällä tietyssä avaruuden pisteessä ydinohjus.

On järkevää, että minulla on todistustaakka tämän asian suhteen. On järkevää, että minulla on todistustaakka, jotta yhteisiä resursseja ei käytettäisi harhaisen mielen kuvitelmien todistamiseksi tai noudattamiseksi. On järkevää, että on olemassa sellainen yhteisen keskustelun pelisääntö kuin todistustaakka.

Jatketaan esimerkkiä. Ajatellaan, että rakennan sisäisesti johdonmukaisen teepannuteorian, joka ennustaa, että Marsista löytyy pölypilviä. Ajatellaan, että niitä sitten löytyy. Tämä on evidenssiä teoriani ja politiikkasuositukseni puolesta. Luultavasti se ei ole kuitenkaan riittävän hyvää evidenssiä. Kanssakansalaisteni ennakkokäsitykset ovat niin vahvasti teepannuteoriaa vastaan ja pölypilville on olemassa myös niin monta muuta hyvää selitystä, että en saa rahoitusta ydinaseen lähettämiselle.

Pointtini on, että tämän jälkeen keskustelussa ei tarvitse, eikä pidä enää vedota todistustaakkaan. Jos halutaan keskustella teepannukriitikon kanssa, sanotaan hänelle, että evidenssi ei riitä. Tai sanotaan hänelle että se, mitä luulet evidenssiksi, ei todellisuudessa ole evidenssiä. Tähän ei tarvita todistustaakkaan vetoamista.

IV Vaihtoehtoisia todistustaakkaan vetoamisen tapoja ja niiden ongelmia

Todistustaakka on keskustelupelisääntö. Ajatellaan, että minä olen sitä mieltä, että ratikka on parempi kuin bussi ja sinä päinvastaista mieltä. Ajatellaan, että me molemmat haluamme vakuuttaa toisen omasta kannastamme. Keskustelun tarkoitus on siis vähentää erimielisyyttä. Ajatellaan, että minä vedän ässän hihasta. Julistan: "Todistustaakka on bussien puolustajilla!", nojaan taaksepäin ja laitan kädet ristiin. Sinä olet sitä mieltä, että näin ei ole. Tämän jälkeen joko molemmat nojaamme taaksepäin kädet ristissä hiljaa tai päädymme kinastelemaan siitä, kenellä todistustaakka on. Todistustaakka keskustelupelisääntönä on epäonnistunut, koska se on vienyt keskustelua kauemmas varsinaisen erimielisyyden selvittämisestä.

(Paitsi tietenkin jos tarkoitukseni oli alunperinkin keskustella todistustaakasta ja katsoin vain parhaaksi johdattaa keskustelun siihen teemaan liikennevälineiden kautta; meitä on moneen junaan.)

Ylempänä esitin hyvin rajoitetun käyttösuosituksen todistustaakan käsitteelle. Esittelen seuraavaksi läpi joitakin vaihtoehtoisia käyttötapoja ja koetan avata sitä, miksi ne eivät ole niin hyödyllisiä. Tässä on kaksi pääperustelua. Ensinnäkin vaihtoehtoiset käyttötavat määrittää todistustaakka sisältävät subjektiivisuutta josta olisi hyvä keskustella suoraan sen sijaan, että käydään sijaissotaa todistustaakasta. Keskustelijoiden erimielisyydet todistustaakasta ovat tyypillisesti erimielisyyksiä itse asiasta.

Toiseksikin rajoitetun käyttösuosituksen etu on myös se, että todistustaakan raukeaminen on selkeästi määritelty. Jotta todistustaakka toimisi keskustelupelisääntönä, osapuolille tulee olla selkeää ja jaettua, mitä vaaditaan, jotta todistustaakka on kannettu onnistuneesti. Jälleen, vaadittavan evidenssin määrä on subjektiivista, ja sitä subjektiivisuutta ei pitäisi verhota objektiivisen todistustaakan käsitteeseen.

"Todistustaakka on sillä, joka on eri mieltä kuin minä"

Tämä on siitä hyvä sääntö, että todistustaakan raukeaminen on selkeästi määritelty. Siinä vaiheessa, kun muutan mieltäni, sinulla ei ole enää todistustaakkaa. Kuitenkin jos tämä olisi todistustaakan käyttötapa, kaikki vain nojaisivat taaksepäin kädet ristissä ja odottaisivat, että heidän eteensä kannettaisiin evidenssiä hopealautasella. Tämä on yhteiseksi pelisäännöksi melko minä-keskeinen.

"Todistustaakka on sillä, jonka kanta on häviämässä"

Tapper keskustelee taktisesta todistustaakasta, joka on tämäntapainen. Tämä käyttötapa olisi sinänsä järkevä, mutta en tiedä onko se kovin hyödyllinen. Ensinnäkin keskustelijoilla voi olla eri käsitykset siitä, mitä voittaminen ja häviäminen tarkoittaa. Ja toiseksikin vaikka yhteisymmärrys saavutettaisiin siitä, että voittaminen on sitä, että vaadittu asiantila tulee voimaan, keskustelu sen määrittämiseksi kumpi on demokraattisen prosessin senhetkisessä voittajaleirissä lienee yleensä tarpeeton sivupolku. Kolmanneksi ihmiset luultavasti tajuavat ilman todistustaakkaan vetoamistakin, että heidän pitäisi antaa lisää evidenssiä vakuuttaakseen "kuulijat", ja jos eivät tajua, on olemassa vähemmänkin mulkkuja tapoja kertoa se.

"Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä (ihmisoikeuksista/elinkeinovapaudesta/tasa-arvosta/tehokkuudesta)"

Tämän ongelma on se, että ei ole olemassa yhteisymmärrystä siitä, mikä periaate sulkeiden sisälle asetetaan, eikä siitä, mikä on sitten niin arvokasta, että siitä periaatteesta voidaan tinkiä. Kaikki keskustelun arvoiset yhteiskunnalliset valinnat ovat valintoja arvokkaiden periaatteiden välillä. Alkoholilain uudistuksen osalta pelissä olevia arvokkaita periaatteita ovat esimerkiksi "Vältä toimenpiteitä, joiden seurauksena ihmisiä kuolee" ja "Vältä toimenpiteitä, jotka kaventavat yksilönvapauksia".

Tästä esimerkkinä käy Pursiaisen lausunto alkoholilain uudistuksesta:

Alkoholilainsäädäntö rajoittaa perusoikeuksia, kuten sopimusoikeutta ja elinkeinovapautta. Tämä on perusteltua vain, jos sääntelijä pystyy aukottomasti osoittamaan, 1) että sääntely on tarpeellista ja 2) että sääntelyä ei ole yhtään enempää kuin on tavoitteiden kannalta välttämätöntä. Todistustaakka on vapauksia rajoittamaan pyrkivän sääntelijän harteilla.

Luulen että Pursiainen on, kuten itsekin, peukalosääntöjä käyttävä utilitaristi (pahoittelut jos olen väärässä). Hyöty on ainoa asia, jolla on lopulta merkitystä. Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä kokonaishyödystä, mutta oikeastaan turha siinä on mitään todistella, koska kokonaishyödystä ei pidä tinkiä. Hyötyjä on kuitenkin melko vaivalloista laskea kussakin tilanteessa erikseen, joten on hyödyllistä laatia ja käyttää peukalosääntöjä; heuristiikkoja; välitavoitteita; periaatteita. Yksilönvapaus on yksi sellainen. Kuoleman välttäminen on toinen sellainen.

Ainakin itseni on vaikea nähdä, mitä mieltä todistustaakkaa on vierittää tietyn periaatteen nojalla, jos itse keskustelun tarkoitus on punnita eri periaatteiden merkitystä asianomaisessa kysymyksessä. Tietenkin voi sanoa, että "Tässä puututaan hyvin vahvasti yksilönvapauteen ja alkoholikuolemien lisääntyminen on suhteessa siihen melko pientä". Tämä on kuitenkin mahdollista sanoa ilman sanaa "todistustaakka", enkä tiedä mitä lisäarvoa se sana tähän tuo.

"Todistustaakka on sillä, joka haluaa valita korkeamman riskin vaihtoehdon"

Tämän ongelma on se, että ihmisten suhtautuminen riskiin on subjektiivista, ja riskeihin liittyvät arviot ja arvostukset ovat yksi keskustelun erimielisyyksistä. Kun Markus Jäntti sanoo, että todistustaakka on lukukausimaksun kannattajilla, koska lukukausimaksuihin liittyy riskejä sosiaalisen liikkuvuuden hidastumisesta, ja (sanotaan) Niku Määttänen sanoo, että evidenssi sosiaalisen liikkuvuuden vähenemisen puolesta on melko vähäistä ja että myös vaihtoehtoon liittyy riskejä ja kustannuksia, ja Jäntti kommentoi Määttäsen viittaaman evidenssin informatiivisuutta ja spekulointeja muista riskeistä, tässä vaiheessa ollaankin keskustelussa, joka olisi voitu aloittaa ilman ensimmäistä vetoomusta todistustaakkaan. Jälleen, minun on vaikea nähdä, mitä iloa hyötyä todistustaakkaan vetoamisesta on ollut, ellei tarkoitus ole ollut istua kädet ristissä ja nojata taaksepäin keskustelemisen sijasta.

Mutta toki se saattaa usein olla olla juurikin todistustaakkaan vetoamisen tarkoitus.

V Näyttötaakka

Tuukka Saarimaa kirjoittaa Twitterissä:


Todistustaakka ja näyttötaakka ovat eri asioita, joskin niiden erottaminen oikeussalin ulkopuolella voi olla vaikeampaa. Todistustaakka on taakka näyttää toteen kanne tai syyte, kun taas näyttötaakka on taakka näyttää toteen mikä tahansa väite. Esimerkiksi syytteen ollessa tappo todistustaakka on syyttäjällä, mutta mikäli syytetty vetoaa itsepuolustukseen, hänellä on tässä asiassa näyttötaakka.

Yhteiskunnallinen keskustelu velloo ja rönsyilee aiheesta toiseen ja siten näyttö- ja todistustaakkaa voi olla vaikea erottaa. Kaipa kenen tahansa, joka jotain väittää, tulee esittää evidenssiä väitteensä puolesta, ainakin pyydettäessä. Evidenssiä on hyvä esittää pyytämättäkin, jotta ylitettäisiin keskustelukumppaneiden välinen inferenssietäisyys ja vältettäisiin turha hämmennys ja eripura. Joka tapauksessa pelkään, että evidenssin pyytäminen vetoamalla näyttötaakkaan twiitissä esitetyllä tavalla vaikuttaa helposti ylimieliseltä eikä edistä oikeastaan mitään arvokasta tavoitetta.

Tapper kirjoittaa sellaisesta asiasta kuin judicial notice (en tunne suomennosta), mutta kyseessä on se, että asia merkitään tiedoksi ilman evidenssiä. Jos joka ikinen väite tulisi oikeusprosessissa perustella, eihän siitä mitään tulisi. Esimerkiksi tästä Tapper esittää, että jos väitetään, että joulua vietetään 25.12, tätä varten ei tarvitse kutsua erikseen todistajaa. Kirjassa on hauska kappale siitä, mitä faktoja oikeusprosesseissa on tai ei ole otettu annettuna (alkoholin kulutus ja saatavuus mainitaan):

It would be pointless to endeavour to make a list of cases in which the courts have taken judicial notice without inquiry. The justification of their acting in this way is that the fact in question is too notorious to be the subject of serious dispute. Familiar examples are provided by the rulings that it is unnecessary to call evidence to show that a fortnight is too short a period for human gestation, that the advancement of learning is among the purposes for which the University of Oxford exists, that cats are kept for domestic purposes, that men and women sharing a bed are likely to have sexual intercourse, that criminals have unhappy lives, that the reception of television is a common feature of English domestic life enjoyed mainly for domestic purposes, and that sporting celebrities seek endorsement. The may be taken to know the meaning of any ordinary expression in the English language, and that the value of money has declined since 1189, but not, in Australia, the relationship between the availability of alcohol and its consumption. Judicial notice will also be taken of the fact that a postcard is the kind of document that might be read by anyone, but not that husbands read their wives' letters. These conclusions have been reached without reference to any extraneous sources of information, but there are a number of cases in which judicial notice has been taken only after such reference has been made.

Ehkä yhteiskunnallisessa keskustelussakin on hyvä, että jokaista väitettä ei tarvitse kyseenalaistaa tai perustella. Muuten joka kerta lopulta päädytään uimaan epistemologian syvissä vesissä ("mikä oikeastaan on totta") tai tarpomaan moraalifilosofian suossa ("onko Nozickin mielihyväkone todella ihanteesi").

Saarimaa ei perustele maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyttä, mutta ainakin itse kaipaisin tästä näyttöä. Olen aiemminkin kuullut puhuttavan tästä, mutta en ole nähnyt asiasta mitään kunnon tutkimusta. Esimerkiksi kun Matti Virén kirjoittaa, että "[V]aikka tutkimustulokset osoittaisivat maksuttoman yliopistokoulutuksen olevan hyvin regressiivistä, usko koulutuksen tasa‑arvoistavaan voimaan on horjumaton", hän tekee sen viittamatta tutkimustuloksiin.

Olen ehkä tarpeeton vaikeuttaja, mutta minulle ei ole selkeää, mitä maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, tai miten sitä mitattaisiin. Ymmärrän peruslogiikan, että kaikki maksavat ja vain osa hyötyy, ja että hyötyjät ovat hyväosaisia. Tämä ei kuitenkaan minusta vielä todista järjestelmän regressiivisyyttä, ja minun on muutenkin vaikea hahmottaa asiaa. Miten sitä regressiivisyyttä arvioisi kvantitatiivisesti? Miten vaikkapa maksuttoman korkeakoulutuksen Kakwani-indeksi laskettaisiin?

VI Todistustaakan käyttö retorisena keinona on usein epäkohteliasta ja epäinformatiivista

Miksi todistustaakkaan (tai näyttötaakkaan) sitten vedotaan? Luulen, että kyse on vain halusta voittaa mahdollisimman vähällä vaivalla. Kas näin: "Tämä tässä on todistustaakka. Se on kuin Musta Pekka. Se kenelle tämä jää, häviää. Pelasin sen nyt sinun käteesi. Nyt minä nojaan taaksepäin ja ristin käteni, niin koeta sinä siinä pyristellä siitä eroon."

On vaivalloisempaa voittaa keskustelemalla itse evidenssistä. On vaikeampi voittaa, jos todistustaakkaan vetoamisen sijaan sanoo saman asian subjektiivisemmin: "Minusta evidenssisi ei ole riittävää. En ole vakuuttunut."

Toivon vain, että seuraavan kerran kun sinun, hyvä lukija, tekee mielesi tunkea todistustaakan Musta Pekka keskustelukumppanisi käteen, harkitsisit kohteliaampia ja informatiivisempia tapoja pyytää lisää evidenssiä. Katsotaan kahta vaihtoehtoa:

A: "Todistustaakka on sillä, joka kannattaa sääntelyä tässä asiassa."

B: "En ole vielä vakuuttunut siitä, että tässä asiassa tarvitaan sääntelyä. Olisiko sinulla antaa lisäevidenssiä sen puolesta, että ihmiset eivät osaa tehdä tässä asiassa itselleen parhaita ratkaisuja?"

Väitän, että B on kohteliaampi ja antaa paremmat eväät keskustelukumppanille tarjota evidenssiä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Ja jos olet sitä mieltä, että A on parempi koska B on pidempi kuin 140 merkkiä, pidän sitä evidenssinä teknologisen kehityksen haitallisuudesta ihmiskunnalle.

Lukukausimaksut: mitä Irlannista ja Englannista voidaan oppia?

Oman aikamme Sisyfos ei vierittäisi kiveä kukkulalle, vaan yrittäisi ohjata keskustelua substanssitasolle, josta se aina solahtaisi metatasolle. Tässä yksi heiveröinen ponnistus.

Lukukausimaksukeskustelussa on puhuttu sosioekonomisesta liikkuvuudesta. Tätä voidaan mitata monilla eri tavoilla. Joillakin mittareilla muutokset voidaan havaita nopeammin, ja joillakin hitaammin. Jos katsotaan lasten elinkaaritulojen korrelaatiota vanhempien elinkaarituloihin, täytyy odottaa, että lapsi pääsee elinkaarensa loppuun. Jos taas katsotaan lapsen kouluttautumisen korrelaatiota vanhempien koulutustasoon, aikaisempi tarkastelu riittänee, koska suurin osa on päässyt "lopulliselle" koulutustasolleen jo kolmekymppisenä.

Yksinkertaisimmin meillä on reformi, ja vertaamme korkeakouluopiskelijoiden jakaumaa ennen ja jälkeen reformin, tai vaihtoehtoisesti tehdään jonkinlaista diff-in-diff-tarkastelua jos löytyy hyvä ulkopuolinen verrokkiryhmä.

Etlan muistiossa, josta tämä viimeisin keskustelu maalis-huhtikuun taitteessa syntyi, viitataan kahteen tuoreeseen tutkimukseen lukukausimaksujen vaikutuksista opiskelijoiden jakaumaan taustan suhteen. Ensimmäinen näistä tarkastelee Irlannissa tehtyä reformia, ja jälkimmäinen Englannissa tehtyä reformia. Esittelen tässä kirjoituksessa nuo paperit, niiden asetelman ja tulokset, sekä kommentoin lyhyesti sitä, mitä niistä voidaan oppia.

Ja jos puhut näistä papereista, älä puhu "Briteissä" tehdyistä tutkimuksista tai "Brittien" tai edes "Brittein saarten" kokemuksista. Voin kertoa, että irlantilaiset eivät olisi tällaisesta puhetavasta mielissään.

Irlanti: lukukausimaksut poistettiin (paitsi köyhiltä, jotka eivät niitä maksaneet alkujaankaan)

Denny (2014) tarkastelee lukukausimaksujen poistoa Irlannissa.  Koko reformin, joka koski EU-opiskelijoiden (sis. irlantilaiset, luonnollisesti) ensimmäistä kanditutkintoa, tarkoitus oli lisätä tasa-arvoa ja vähentää kouluttautumisen esteitä. Kuitenkin:

The main results and these robustness tests demonstrate clearly that the policy of abolishing university fees did nothing with regard to improving access to university amongst low SES students which was a stated objective of the policy. Bearing in mind that most low income students would typically not have been paying university fees (since most would be in receipt of the Higher Education grant) one would not expect a reform which largely benefitted better off students to somehow benefit low SES students.

Viimeinen lause on mielenkiintoinen. Miksi lukukausimaksujen poisto hyödytti korkeammista SES-taustoista tulevia opiskelijoita? On hyvä tietää, että matalimmista SES-taustoista tulevat opiskelijat eivät maksaneet lukukausimaksuja ennenkään reformia, koska heitä varten oli stipendijärjestelmä. Itse asiassa Dennyn mukaan ennen reformia 30 % University College Dublinin kandiopiskelijoista sai tätä High Education Grantia lukukausimaksusta selviytymiseen.

Reformi siis lisäsi korkeakouluihin hakemista korkeammissa SES-taustoissa, mikä teki vaikeammaksi korkeakouluun pääsemisen matalammista SES-taustoista. Tätä taustaa vasten ei ole mitenkään yllättävää, että reformi ei lisännyt matalampien SES-taustojen korkeakouluttautumista. Kuten Denny kirjoittaa, lukukausimaksujen poisto hyödytti parempiosaisia.

(Asiassa on vielä sekin, että lukukausimaksujen lisäksi, ja niiden poiston jälkeenkin, on olemassa "rekisteröintimaksu", joka esimerkiksi UCD:ssä on 3000 euroa (on syytä muistaa, että tämä on se maa joka antoi Euroopalle Ryanairin). Käsittääkseni tähän on jälleen oma stipendi-ohjelmansa, minkä jälkeen maksettavaa jää enää 247 euroa.)

Englanti: lukukausimaksuja nostettiin, ja stipendimenoja siinä samalla

Siinä missä Denny (2014) on hyvässä lehdessä vertaisarvioitu tutkimus, Sá (2014) on jossain lehdessä arvioitavana oleva työpaperi. Sá tarkastelee sekä Skotlannissa vuonna 2001 tehtyä reformia että Englannissa vuonna 2012 tehtyä reformia, mutta opiskelijoiden taustojen mukainen tarkastelu tehdään vain jälkimmäisen reformin osalta.

Opiskelijoiden vanhempien koulutus- tai tulotasoa ei havaita, ja näiden sijasta käytetään heidän etnisyyttään ja opintoja edeltävää asuinpaikkaansa. Opiskelijoiden valikoitumista tarkastellaan näiden asuinpaikkojen ominaisuuksien (koulutustaso) perusteella. Tämän voi nähdä suoraan opiskelijan taustana, tai epätarkkana mittarina perhetaustalle.

Englannin reformissa lukukausimaksukattoa nostettiin reippaasti 3375 punnasta 9000 puntaan. Tutkimuksessa käytetään ns. diff-in-diff-menetelmää ja verrataan kehitystä englantilaisissa yliopistoissa kehitykseen skotlantilaisissa yliopistoissa vuoden 2012 ympärillä. Oletus on siis, että ilman Englannin reformia opintoihin hakeutuminen olisi kehittynyt näissä maissa samalla tavalla tuon vuoden ympärillä.

Mitä havaitaan, taustojen osalta? Valkoisten ja enemmän koulutetuilta alueilta tulevien opiskelijoiden korkeakouluttautuminen väheni enemmän kuin muiden opiskelijoiden. Tämä antaa viitettä siitä, että korkeakoulumaksujen nostaminen ei vähentäisi sosiaalista liikkuvuutta.

Mutta mikä oli institutionaalinen ympäristö, ja mitä muuta tapahtui? Reformi herätti ymmärrettävästi paljon vastustusta, ja yhtä aikaa lukukausimaksujen noston kanssa yliopistot lisäsivät ns. access agreement-määrärahoja, jotka kohdennetaan eri tavoin sosioekonomisten esteiden tasoittamiseksi. Tutkimuksen vaikutus ei siis heijastele pelkästään lukukausimaksujen vaikutusta, vaan myös tämän määrärahanoston vaikutusta. Sá ei kommentoi tätä asiaa, mutta ehkä julkaistussa versiossa tämä huomioidaan.

Yhteenveto

Irlannin osalta verrataan vaihtoehtoa, jossa kukaan ei maksa lukukausimaksuja vaihtoehtoon, jossa kaikki paitsi matalista SES-taustoista tulevat maksavat lukukausimaksuja. Englannin osalta verrataan vaihtoehtoa, jossa on korkeammat lukukausimaksut ja korkeammat stipendimenot vaihtoehtoon, jossa on matalammat lukukausimaksut ja matalammat stipendimenot.

Miten nämä tutkimukset voivat valaista suomalaista keskustelua lukukausimaksuista?

Itse sanoisin, että näiden tutkimusten perusteella ei voida sanoa, että lukukausimaksut eivät hidasta sosiaalista liikkuvuutta. Pikemminkin voidaan sanoa, että lukukausimaksut eivät hidasta sosiaalista liikkuvuutta jos sosiaaliseen liikkuvuuteen kiinnitetään erityistä huomiota. Englannissa ja Irlannissa tämä erityinen huomio on stipendijärjestelmä, ja Etla on ehdottanut tähän ehkä Pohjoismaahan sopivampaa (ks. Ruotsi ja opintolainat) progressiivista takaisinmaksua. Tämä on varmasti asia, jonka suunnitteluun kiinnitetään huomiota, jos ja kun tarkempia lukukausimaksuesityksiä tehdään.

Blogiarkisto