Dialogi taloustieteen poliittisuudesta

Kutsutaan heitä nimillä Ester ja Lydia.

Ester: Haluan puhua hetken taloustieteen poliittisuudesta.
Lydia: Eikö voitaisi vain tehdä tutkimusta?
Ester: Tämä on tärkeää.
Lydia: Miksi?
Ester: Se menee blogiin.
Lydia: No siinä tapauksessa.
Ester: Eikö koko "ihmiset reagoivat kannustimiin"-asia ole vähän...oikeistolainen?
Lydia: Älä nyt sinäkin jaksa. Taloustieteitä syytetään aina poliittisuudesta ja se on väsyttävää.
Ester: Jos nyt unohtaisit Heikki Patomäki-traumasi ja kuuntelisit.
Lydia: Kuuntelen sinua vain jotta osaisin selittää sinulle miksi olet väärässä.
Ester: Sitä, kuinka voimakkaasti ihmiset reagoivat kannustimiin kuvataan joustoilla. Joustojen suuruus on vasemmisto-oikeisto-kysymys.
Lydia: Mitä tarkoitat sillä, että joustojen suuruus on vasemmisto-oikeisto-kysymys? Ne ovat mitä ovat.
Ester: Tarkoitan sitä, että joustot ovat yhteydessä johonkin, jota voidaan kuvata sanoilla "vasemmisto" ja "oikeisto". Vasemmistolaiset uskovat joustojen olevan pienempiä, ja oikeistolaiset uskovat joustojen olevan suurempia.
Lydia: Kuka niin sanoo?
Ester: Greg Mankiw. Se Harvardin proffa, joka kirjoittaa suosituimmat oppikirjat. Tämä on ensimmäinen kohta hänen listallaan asioista, jotka erottavat vasemmistolaisia ja oikeistolaisia taloustieteilijöitä.
Lydia: Ai. Miksi näin on? Jos on. En suostu vielä uskomaan.
Ester: En tiedä miksi. Ja tietenkin voit kirjoittaa oman blogipostauksen siitä, mitä oikeistolaisuus on tai ei ole ja mitä taloustiede on tai ei ole ja yrittää tällä muuttaa näiden kahden asian yhteyttä. Sitä postausta odotellessa voidaan kuitenkin todeta että asia vain on näin.
Lydia: Vaikka näin olisikin, niin mitä merkitystä sillä on? Joustot ovat mitä ovat ja kasautuva tutkimus paljastaa ne. Sitten jos maailma osoittautuu vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi, niin se vain on hyväksyttävä.
Ester: Periaatteessa. Minua kuitenkin huolestuttaa. Entä jos tämä touhumme on harhaista? Että emme lähesty villakoiran ydintä vaan menemme siitä sivuun? Tai jos lähestymmekin niin lähestymme sitä harhaisesti? Että emme mene siksakkia sitä päin vaan kaarramme oikealta puolelta?
Lydia: Jos nyt unohtaisit nuo kielikuvat ja menisit asiaan.
Ester: Kaksi pointtia. Ensinnäkin: taloustieteilijät koettavat empiirisessä työssään arvioida näiden kannustinten vaikutuksia kvantitatiivisesti, eikö?
Lydia: Kyllä. On itse asiassa merkittävä harhaluulo että taloustieteilijät vain päivät pitkät olettelisivat homo economicusta ja tekisivät suhdanne-ennusteita. Tosiasiassa -
Ester: Tiedän tiedän, mutta ei nyt mennä tähän. On tiedossa, että tiedettä yleisesti ottaen vaivaa ns. julkaisuharha. Positiiviset tulokset - "löysimme vaikutuksen" - pääsevät paremmin lehtiin kuin negatiiviset.
Lydia: Mikään ei ole kauniimpaa tilastollisen merkitsevyyden tähdet. Kun niitä saa kolme peräkkäin, olo on kuin olisi voittanut hedelmäpelissä.
Ester: Jep. Laitetaan nämä kaksi asiaa yhteen. Isot kannustinvaikutukset liittyvät oikeistolaisuuteen ja julkaisuharha tuottaa todellisuuteen nähden liian isoja kannustinvaikutuksia. Kun laitat nämä kaksi asiaa yhteen...
Lydia: Odotas nyt hetki, en pidä siitä mihin tämä on menossa. Miksi se että ihmiset reagoivat kannustimiin on muka oikeistolaista?
Ester: Luulin että hyväksyit tämän lähtökohdaksi. En tiedä. Puhutaan siitä toiste. Haluan kertoa toisen pointtini. Palataan Greg Mankiwiin. Hänen oppikirjassaan on taloustiede kymmeneen kohtaan tiivistettynä. Mankiwin neljäs kohta on: "Ihmiset reagoivat kannustimiin".
Lydia: Niin ne tekevät. Eikö tässä oikeisto-vasemmisto-hässäkässä ollut kyse siitä, kuinka paljon he reagoivat?
Ester: Etkö ole sitä mieltä, että tuollaisen lauseen mielekkyys edellyttää sitä, että ihmiset reagoivat kannustimiin riittävästi?
Lydia: Se on vain lähtökohta tutkimukselle.
Ester: Etkö ole sitä mieltä että se on jotenkin...poliittisesti värittynyt lähtökohta?
Lydia: Sama se mitä lähtökohta on. Tulokset sitten ratkaisevat.
Ester: Okei, yritän toisesta kulmasta. Tiedätkö tämän käppyrän?

Lähde: Olli Kärkkäinen, ks. myös Reija Lilja. Muuten: miksei sinisissä käppyröissä ole piikkiä 39 ikävuoden kohdalla, vaikka siihen oli kannustimet ennen vuoden 1990 uudistusta?

Lydia: Klassikko. Ihmisten avioituvuus iän mukaan. Valtava piikki siinä kohdalla, jossa viimeistään on mentävä naimisiin jotta on oikeutettu leskeneläkkeeseen. Tämä on todella hauska esimerkki siitä, miten taloudelliset kannustimet vaikuttavat jopa naimisiinmenoon.
Ester: Olisiko se yhtä hauska kuvio jos tuota piikkiä ei juuri olisi, että sen hädintuskin näkisi?
Lydia: Ei tietenkään. Olisiko mies liukastumassa banaaniin yhtä hauskaa ilman banaania?
Ester: Sinä siis iloitset siitä, että ihmiset reagoivat voimakkaasti kannustimiin? Tiesitkö että ihmisten reagoimista kannustimiin pidetään oikeistolaisena?
Lydia: Älä yritä pilata tämän kuvion hauskuutta.
Ester: Miksi se olisi pilalla? Ei kai oikeistolaisuudessa mitään vikaa ole.
Lydia: On siinä, ja vasemmistolaisuudessa yhtä lailla. Politiikka sotkee kaiken. Minulla ei ainakaan ole poliittisia mielipiteitä ja vaikka olisikin, ne on turvallisinta pitää salassa. Ennen kuin kirjoitan blogipostaukseni siitä miten Mankiwin vasemmisto-oikeisto-listan ensimmäinen kohta on väärä ja karkotan tämän politiikan demoonin pois rakkaan tieteeni liepeiltä, minullakin on sinulle harha.
Ester: Anna tulla.
Lydia: Tiedätkö, me emme kauheasti pidä siitä ääntä, mutta asioita on monesti aika vaikea mitata.
Ester: Kuten minun työtuntini tai Suomen bruttokansantuote?
Lydia: Jep. Näihin liittyy mittavirhettä. Siinä ympärillä pyöritään, mutta joskus osutaan vähän yli ja joskus vähän ali. Ja muistathan mitä tapahtuu kun selittävässä muuttujassa on tällainen klassinen mittavirhe?
Ester: Vaikutuksia mittaavat regressiokertoimet ovat harhaisia nollaan kohti.
Lydia: Jep. Ja jos mittavirhe on selitettävässä muuttujassa?
Ester: En tiedä kiinnostaako tämä lukijoita, mutta estimaateista tulee epätarkempia emmekä voi rajallisilla otoksilla niin hyvin hylätä nollahypoteesia siitä, että vaikutusta ei ole.
Lydia: Oletko nyt sitä mieltä, että taloustieteeseen liittyy vasemmistolainen harha, että asioiden mittaamisen vaikeudesta johtuen emme havaitse ihmisten reagoivan kannustimiin?
Ester: Olen vakuuttunut.
Lydia: Eli olitko väärässä aiemmin kun puhuit oikeistolaisista harhoista?
Ester: En. Tässä on vastakkaisia vaikutuksia. Kuka tietää, mihin ne nettona asettuvat. Olisi kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että ne tasan tarkkaan kumoaisivat toisensa. Ja minä olen iloinen, että sain sinut mukaan tähän leikkiin.
Lydia: Minä en. Tämä kaikki on mielenkiintoista, mutta onko meidän pakko puhua tästä blogissa? Se hämmentää ihmisiä ja me tahraamme hyvien tutkijoiden ja hyvän tieteenalan kuvaa.
Ester: Minusta tämä dialogi tuo mukavaa moniäänisyyttä. Sitäpaitsi ehkä tällä saa klikkejä. Jos ei niin hautaamme tämän ilmaisumuodon.
Lydia: Voitko ensi kerralla vain kirjoittaa siitä että joku poliitikko on sanonut jotain tyhmää?
Ester: Minun pitää odottaa että niin tapahtuu, mutta luultavasti en joudu odottamaan kovin pitkään.

Myytti pääomaköyhästä maasta

Juha Sipilä avasi valtion uutta omistajaohjauspolitiikkaa HS:n haastattelussa, ja lausui siinä yhteydessä seuraavasti:

Pääomaköyhässä maassa tarvitaan myös valtion omistajuutta.

Suomen pääomaköyhyys on myytti. Myytillä tässä en tarkoita asiaa, joka on todellisuudenvastainen, vain asiaa jonka olemassaolo ei perustu todellisuuteen. Suomi voi olla pääomaköyhä maa tai ei, mutta se että pääministeri sanoo Suomen olevan pääomaköyhä maa perustuu enemmän siihen, että näin on sanottu iät ja ajat kuin siihen, miten asiat todellisuudessa ovat.

Mitä pääomaköyhyys edes tarkoittaa? Jollain tasolla sen on tarkoitettava sitä, että Suomessa on vähänlaisesti pääomaa. Mutta vähänlaisesti suhteessa mihin?

Lisäksi myyttiä pääomaköyhästä maasta käytetään pönkittämään toissijaista politiikkaa. Jos Suomessa tosiaan olisi vähän pääomaa, niin parempi olisi tuoda ulkomailta pääomaa kuin kiristää vyötä kotimaassa.

Onko Suomi pääomaköyhä?

Mitä sitten tarkoittaa, että Suomi on pääomaköyhä? On vaikea sanoa, kuinka paljon Suomella "pitäisi" olla pääomaa. Enemmän ei ole aina parempi, pääomaa voi olla liikaakin. Optimaalinen pääoman määrä on luultavasti monimutkainen yhdistelmä väestön mieltymyksiä, ikärakennetta, maan teknologian tasoa ja tuotantorakennetta. Jos pääministerillä on tästä laskelma, niin jakoon vain.

Sekin on vaikea sanoa, kuinka paljon Suomella on pääomaa. Menemättä yksityiskohtiin, pääoman mittaaminen on vaikeampaa kuin vaikkapa esimerkiksi BKT:n. Tästä syystä tätä tietoa on vaikeasti saatavilla kansainvälisesti yhdenmukaisessa mitassa. Eurostatilla on vuodelle 2013 luvut seitsemän maan kiinteän pääoman nettokannasta (ks. määritelmä TK:n sivuilla). Seuraavassa on kuvattu kiinteän pääoman nettokanta suhteessa BKT:hen ja BKT/capita (euroina).



Suomella on tässä vertailussa suhteellisen vähän pääomaa - mutta niin on Ruotsillakin, josta Suomessa usein halutaan ottaa esimerkkiä. Lisäksi jos Isolla-Britannialla ja Ranskalla, joiden BKT/capita on hyvin samantasoinen, on huomattavan erilainen "pääomarikkaus", on vaikea sanoa mikä se optimaalinen taso on.

Jälleen on syytä korostaa, että en sano etteikö Suomi olisi pääomaköyhä maa. Sanon vain, että tuo käsite on kovin epämääräinen ollakseen hyödyllinen, ja sitä käytetään kovin paljon ollakseen niin kevyesti todellisuuteen kiinnittyvä.

Ja sanottakoon vielä, että on olemassa esimerkkejä todellisesta pääomaköyhyydestä. Jos oletetaan, että maalla on ollut lähtökohtaisesti jotakuinkin optimaalinen määrä pääomaa ja yhtäkkiä osa pääomakannasta katoaa, niin silloin "pääomaköyhä" lienee hyvä kuvaus maan tilanteesta. Esimerkki on Länsi-Eurooppa ja Japani toisen maailmansodan jälkeen. Jo ennen sotaa investoinnit oli suunnattu sotateollisuuteen ja sota oli tuhonnut valtavasti pääomaa. Toki ihmisiäkin, mutta suhteessa vähemmän: esimerkiksi Japanissa sodassa kuoli 3-5 prosenttia väestöstä, mutta pommituksissa tuhoutui noin 40 prosenttia niistä 66 kaupungista, joita pommitettiin.

Länsi-Eurooppa ja Japani olivat toisen maailmansodan jälkeen pääomaköyhiä, ja ne ratkaisivat asian osin kansallisella säästämisellä, mutta paljolti lainaamalla (ja vastaanottamalla apua) Yhdysvalloista, joka oli nyt maailman mittapuulla pääomarikas.

Mitä tehdä, jos Suomi olisikin pääomaköyhä?

Perinteinen vastaus pääomaköyhyyteen on lisätä kotimaista säästämistä ja sitä kautta investointeja. Tähän vastaukseen Sipiläkin on päätynyt. Solidiumin tuottoja aiotaan tulouttaa aiempaa vähemmän.

Sipilän mukaan nyt tarkoituksena on lisätä Solidiumin aktiivisuutta sijoittajana. ”Jatkossa sijoituksista vapautuvia pääomia voitaisiin pyörittää Solidiumissa. Niitä ei enää otettaisi valtion budjetin tilkkeeksi”, Sipilä sanoo.

Sipilän linjaa nyt, että Suomen tulee säästää enemmän, jotta tänne saadaan lisää pääomaa. Mutta miksi emme vain lainaisi sitä pääomaa ulkomailta?

Kuten Mika Maliranta Twitterissä näytti, maittainen yhteys säästämisasteen ja investointiasteen välillä on heikentynyt 60- ja 70-luvulta 90- ja 2000-luvulle.



Tämä on kuten saattaa odottaa, kun pääoman liikkuvuus on vapautunut.


Ehkä Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen pääomaköyhä. Ehkä Bretton-Woods-maailmassa, jossa pääoma ei liikkunut vapaasti rajojen yli, vastaus pääomaköyhyyteen oli kansallinen säästäminen. 2000-luvun Suomi ei kuitenkaan ole välttämättä pääomaköyhä, ja vaikka olisikin, niin ei vastaus pääomaköyhyyteen ole valtion säästäminen. Ehkä Solidiumista kannattaisikin ottaa varoja ulos budjetin tilkkeeksi sen sijaan että korjaisi väärällä työkalulla ongelmaa jota ei välttämättä ole olemassa.

Rahapoliittinen suvereniteetti ja valtionvelka

Heikki Pursiainen on kirjoittanut asiapitoisen postauksen , jossa hän sanoo väitteiden

rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää aina veloistaan

ja

rahapoliittisesti suvereeni valtio ei yksinkertaisesti voi ajautua maksukyvyttömäksi vastentahtoisesti

olevan epäkiinnostavia ja älyllisesti steriilejä. Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joihin Heikkikin viittasi postauksessaan, kirjoittavat Heikille toivottavasti oman vastauksensa (lisäys: tässä), mutta ottamatta puolia ajattelin esittää joitakin huomioita.

Haluaisin kutsua tätä postausta nörtähtäväksi, mutta tosiasia on, että tämä on vain tylsä.

Kaksi eri asiaa

Heikki kirjoittaa:

Se, että se on maksukykyinen sanan jossakin teknisessä merkityksessä on herttaisen yhdentekevää.

Sana "jossakin" vaikuttaisi olevan lauseen väitteen kannalta tarpeeton, ja tuo sana vaikuttaa vähättelevän sanojen teknisiä merkityksiä ylipäätään. Tällaista en voi sivuuttaa.


Huoneentauluni.

Lyön pöytään talouskeskustelun arvovaltaan vetoamispelin valtin: nobelistikortin. Chris Sims, älyllisesti viriili jos mikä, vuoden 2013 AEA-puheessaan:



Economists and journalists sometimes treat inflation as a form of default, but it is not.

Vaikka on totta, että velanmaksun mahdollistaminen rahapohjaa laajentamalla heikentää "yleisön" ostovoimaa samalla tavalla kuin velkojen maksamatta jättäminen, on näillä kahdella eroja. Velkojen maksamatta jättämisen seuraukset ovat epävarmemmat, ja tällä on negatiivisia vaikutuksia rahoitusmarkkinoilla. Se, keneen ostovoiman heikentyminen kohdentuu luultavasti on erilainen kahdessa tapauksessa. Ehkä poliitikot eivät ymmärrä Heikin pointtia ja ajattelevat, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kaikella tällä on merkitystä.

Minusta tämä on tämä on kiinnostavaa, mutta ei siinä ole mitään vikaa jos jostakusta muusta se on epäkiinnostavaa. Ensisijainen kysymys ei tässä kuitenkaan ole "Onko tämä kiinnostavaa?" vaan "Onko tämä politiikkarelevanttia?". Oma intuitioni jälkimmäiseen olisi ei.

Rahapoliittinen suvereniteetti on tietenkin tärkeä politiikkakysymys. Sillä, että Suomi liittyi euroon oli vaikutus suomalaisten hyvinvointiin. Vaikea kuitenkin nähdä, miten tämä liittyisi suoranaisesti siihen, että Suomi luopui mahdollisuudesta inflatoida valtionvelka pois, koska euro vaikuttaa suomalaisten kannalta ensisijaisesti valuuttakurssikysymykseltä. Muutenkin vaikka myös valtionvelka on tärkeä puoli rahapoliittisessa suvereniteetissa, intuitioni on että se on paljon vähemmän tärkeä kuin suhdannepolitiikka, tai jopa rahoitusmarkkinaintegraatio.

Heikki itse tuntuu lupailevan postausta aiheesta:

Rahan painaminen valtion menojen rahoittamiseksi ei itse asiassa yleisesti ottaen ole järkevää, mutta jätetään tämä oman bloginsa aiheeksi.

Sims yllä mainitussa paperissaan rakentaa mallin, jossa hän tarkastelee millä keinoilla valtion kannattaa pysyä budjettirajoitteessaan kun julkiset menot yhtäkkiä kasvavat: ottamalla lainaa, kiristämällä verotusta vai painamalla rahaa. Heikki luultavasti tekee hieman yleisöystävällisemmän mallin, ja hyvä niin. Tässä kuitenkin esimauksi Simsin summausta. Nobelistimies tuntuu sanovan, että olisi ollut hyvä jos Etelä-Euroopan maat olisivat voineet käyttää inflaatiota finanssikriisin aiheuttamasta julkisen talouden sokista selviämiseen.

When only distorting taxes are available, there is a benefit to keeping tax rates stable. A highly variable time path of tax rates produces higher dead-weight loss than a more stable path that delivers the same cumulative revenue. With nominal debt, flexible prices, and costless inflation, it is optimal to keep revenue very stable, allowing inflation to absorb most of any fiscal shocks. While this result is well known, Siu (2004) and Schmitt-Grohé and Uribe (2001) have shown that when nominal rigidities are present, variation in inflation becomes costly, and that this leads to very little use of inflation to smooth tax rates except (as Siu shows) when fiscal disturbances are very large. The model in section III.3 below argues that this conclusion is sensitive to those papers having allowed only for one-period debt. With longer debt, the costs of tax smoothing via surprise inflation can be much lower. In any case, the economic situation in the southern-tier European countries probably reflects the “very large fiscal shock” case.

Emulaatioiden aika

Robin Hansonin Age of Em on ilmestynyt. Se on epätavanomainen, kiehtova ja huolellinen kirja, jota voisi kutsua spekulatiiviseksi nonfiktioksi. Hanson ottaa lähtökohdakseen yksittäisen teknologian, ja hän pyrkii kuvittelemaan miten tuon teknologian käyttöönotto muuttaa sitä miten elämme, yksilöinä ja yhteisöinä. Muutos on verrattavissa niihin kumouksiin, joita ihmislaji ja maapallo kokivat maatalouden synnyn ja teollisen vallankumouksen yhteydessä.

Robin Hanson on George Mason Universityn apulaisprofessori (associate professor) ja Overcoming Bias-blogin kirjoittaja. Hanson on taloustieteilijä, mutta myös teknologianörtti, joka 1980-luvulla lopetti fysiikan tohtoriopinnot ja lähti useaksi vuodeksi töihin Lockheedille tekoälytutkimuksen pariin. Hän on tähän mennessä ehkä tunnetuin ennustemarkkinoita koskevasta työstään.

Tiedän, että internetissä on paljon tätä parempia kirjoituksia ja paljon minua parempia kirjoittajia, mutta toimikoon tämä nyt suomenkielisenä esittelynä ja johdatuksena kirjan pariin. En ehkä sanonut sitä, mutta suosittelen kirjan lukemista. Suomeksi samoja teemoja käsitellään Kaj Sotalan Kehittyvä ihmiskunta-kirjassa, jossa käydään läpi hyvin esimerkiksi tässä vähemmälle huomiolle jääviä yksityiskohtia teknologiasta.

Teknologinen lähtökohta: aivoemulaatiot

Aivoemulaatio tarkoittaa ohjelmistoa ja laitteistoa, joka enemmän tai vähemmän tarkasti toisintaa aivojen toiminnan. Aivot ovat vain solujen ja hiukkasten välistä vuorovaikutusta, ja jos (jatkossa: kun) tuo vuorovaikutus opitaan mallintamaan, aivot ja ihminen voivat jatkaa elämäänsä ilman nyt käytössä olevaa hermokudosta.

Aivoemulaatiot vaativat sen, että aivot pystytään kuvantamaan, mallintamaan ja simuloimaan taloudellisesti kannattavalla tavalla. On vaikea nähdä, miksi tähän ei ennen pitkää pystyttäisi - Hansonin arvion mukaan tässä kestää enintään tuhat vuotta, mutta myös seuraavan sadan vuoden aikana voidaan hyvin nähdä riittävää kehitystä.

Mitä tapahtuu, kun aivoemulaatioista tulee riittävän hyviä ja riittävän halpoja? Monia erilaisia asioita. Pohjimmiltaan kyse on, omasta mielestäni, siitä että työkykyisiä ihmisiä voidaan nykyiseen verrattuna tuottaa huomattavasti nopeammin ja ylläpitää halvemmin. Ja on tärkeä ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä. Emulaatiot ovat ihmisiä. Vaikka kuinka kummalliseksi maailma menee, sen keskiössä on ihmisiä. Erilaisia kuin me, ehkä, mutta toisaalta niin olivat metsästäjä-keräilijätkin.

Katsotaan seuraavaksi, millaisia emulaatiot ovat.

Millaisia emulaatiot ovat?

Emulaatiot ovat valikoitunut joukko ihmisiä. Koska emulaatioteknologia luultavasti kehittyy niin, että aivot opitaan emuloimaan ensin vain niin, että aivot tuhoutuvat tässä prosessissa, ensimmäiset emuloidut ihmiset ovat luultavasti hyvin riskihalukkaita, epätoivoisia, tai jo kuolleita (syväjäädytetyt).

Uusien aivojen emulointiin ja emulaatioiden ylläpitoon liittyy kustannuksia, ja nuo kustannukset on katettava joko alkupääomalla tai tulevan työn synnyttämällä lisäarvolla. Emulaatiot ovat siis joko rikkaita tai tuottavia ihmisiä. Tämä määrittää sen, miten emulaatiot poikkeavat nykyisestä ihmiskunnasta. Periaatteessa kaikki tekijät, jotka ovat korreloituneita tuottavuuden kanssa, korostuvat emulaatiopopulaatiossa.

Emulaatiot elävät virtuaalitodellisuudessa. Emulaatiot vaativat elääkseen rautaa ja energiaa, ja joidenkin yksilöiden tulee elää fyysisessä todellisuudessa ylläpitämässä näitä edellytyksiä. Useimmat kuitenkin voivat yhtä hyvin elää virtuaalitodellisuudessa. Tästä tulee valtava elämänlaadun paraneminen. Virtuaalitodellisuudessa ei tarvitse tehdä kotitöitä tai tuntea nälkää - ellei erityisesti halua.

Emulaatiot elävät eri vauhtia. Kuten tietokoneita nykyään, emulaatioiden käyttämää signaalinkäsittelylaitteistoa on saatavilla nopeampina ja hitaampina versioina. Tästä syystä emulaatiot tulevat elämään suuresti erivauhtisina, ja aika on vahvasti subjektiivista. On yksilöitä, jotka elävät vuosia kun maapallo pyörähtää akselinsa ympäri, kun taas toiset yksilöt ehtivät elää samassa ajassa vain tunteja. Nykyihmistenkin aika ilmeisesti vaihtelee - toisten aivot vain toimivat nopeammin - mutta paljon pienemmässä mittakaavassa.

Emulaatioita voi muokata. Emulaatioiden idea on se, että aivojen toiminta voi edelleen olla "musta laatikko", jonka toimintaa ei mallintamisesta huolimatta täysin ymmärretä. Koko ajatus siitä, että emulaatiot tulevat ennen keinoälyä perustuu siihen, että on helpompi mallintaa jo nykyisin toimivat aivot kuin rakentaa tyhjästä uudet. Tästä huolimatta emulaatioita ymmärretään luultavasti riittävän hyvin, että niitä voidaan muokata. Emulaatioista voidaan esimerkiksi ahkerampia tai keskittyneempiä. Jälleen on huomionarvoista se, että tämä on mahdollista nykyäänkin (ks. yliopisto-opiskelijoiden Adderallin käyttö Yhdysvalloissa).

Emulaatioiden elinkaaret vaihtelevat. Nykyihmisille syntyminen ja kasvaminen on hidasta ja kuolema tuskallista. Useimmat emulaatiot ovat juuri senikäisiä mitä tarvitaan siihen työhön mitä varten ne luodaan. Runoilijat tyypillisesti tuottavat parhaat työnsä nuorempina kuin romaanikirjailijat (lähde).

Käsitys kuolemasta voi olla erilainen. Jos teet itsestäsi kopion, joka elää vain muutaman tunnin, onko tässä kyse kuolemasta? Kysymys ei ehkä ole niinkään siitä, että lopetanko itseni vaan siitä, että haluanko muistaa sen, mitä olen kokenut.

Millaisia emulaatioiden yhteiskunnat ovat?

Talouskasvu on nopeaa. Talouskasvu syntyy tuotannontekijöiden määrän kasvusta ja teknologian kehityksestä. Ihmistyö on tärkein tuotannontekijä ja teknologisen kehityksen lähde. Emulaatiot mahdollistavat ihmistyön määrän valtavan kasvun ja sitä kautta talouskasvun kiihtymisen. Tällä hetkellä maailmantalous kaksinkertaistuu noin kerran 15 vuodessa, mutta emulaatioiden myötä tuo luku voisi olla esimerkiksi 18 kuukautta. Tämä todennäköisesti tarkoittaa sitä, että myös reaalikorot nousevat.

Kilpailu on voimakasta. Täydellisen kilpailun markkinoilla toimijat ottavat hinnat annettuina. Se on määritelmä. Jos sitten mietit hetken sitä, kuinka paljon työmarkkinoilla kaiken kaikkiaan käydään palkkaneuvotteluja, ymmärrät miten kaukana olemme kovimmasta mahdollisesta kilpailusta.

Jos minä pystyisin kopioimaan itseäni rajattomasti, pystyisin disruptoimaan aika isolla tavalla suomalaisia työmarkkinoita. Ottaisin ensin tietenkin haltuun ekonomistien työmarkkinat. Olen 28-vuotias ja voisin hyvin vielä kouluttautua muihin ammatteihin. On itse asiassa melko vähän ammatteja, joita en olisi valmis tekemään. Joku voisi jopa suuttua, jos sanoisin, että maatalouslomittajan elämä ei ole elämisen arvoista. Ja tuosta valinnastahan siinä olisi kyse.

Jos minä en haluaisi tehdä itsestäni lisää kopioita, niin ei haittaa. Luultavasti joku jossain haluaisi. Lopputulos olisi joka tapauksessa sama.

[Omaa spekulaatiota:] Kilpailua luultavasti rajoittaa myös sosiaaliturvan puute. Nykyihmisisten oikeudenmukaisuuskäsitykseen kuuluu, että jos kaksi ihmistä tekevät uuden ihmisen, josta ne eivät pysty huolehtimaan, muiden ihmisten tulee huolehtia tuosta uudesta ihmisestä. Entä jos minä teen itsestäni virtuaalisen kopion, jonka ylläpidosta en voi huolehtia (esimerkiksi en pysty maksamaan serverivuokraa)? Vaikea sanoa, miten tulevat ihmiset tämän ajattelevat, mutta ainakin itse veikkaisin että yhteiskunta olisi valmis antamaan tuon kopion kuolla, koska se ei ole ainutlaatuinen siinä mielessä missä uusi syntynyt lapsi on.

Voimakkaan kilpailun tuloksena palkat laskisivat. On syytä muistaa, että virtuaalitodellisuus poistaa jo merkittävän osan ikävistä kokemuksista, mikä parantaa elintasoa. Emulaatioiden palkan voi hahmottaa seuraavasti. Emulaatio käyttää elääkseen laitteistoa ja energiaa, ja mitään muuta se ei oikeastaan tarvitse, pois lukien mahdolliset maksulliset, tekijänoikeussuojatut virtuaalitodellisuuden elementit. Emulaatio tekee töitä ostaakseen itselleen vapaa-aikaa, ja emulaation palkka on se, kuinka monta tuntia vapaa-aikaa se pystyy ostamaan yhdellä tunnilla työtä.

Jälleen, jos kysyisit minulta kuinka monta tuntia töitä olisin valmis tekemään jotta saisin yhden tunnin vapaa-aikaa virtuaalitodellisuudessa, niin luultavasti aika monta. Ja jos minä en olisi valmis, niin joku muu olisi.

Klaanit ovat tärkeä yhteisö. Emulaatiot ovat kopioita. Jos loisin itsestäni tuhat kopioita, niin olisi luonnollista, että nuo tuhat kopiota muodostaisivat jonkinlaisen yhteisön, klaanin. Ensinnäkin kaikkien kopioiden kannalta olisi hyvä, jos brändiarvoani suojeltaisiin - jos yksi kopioni tekisi jotain hölmöä, se alentaisi muiden palkkoja. Rahoitusmarkkinat voitaisiin järjestää pitkälti klaanien pohjalta. Pankki ei ehkä tiedä, onko minulle kannattavaa lainata rahaa liikeideaa varten, mutta kopioni tietävät.

Lopuksi

Age of Em esittää maailman, jota et välttämättä itse koskaan koe ja joka ei suoranaisesti kosketa sinua, mutta sellaisia maailmojahan kirjat yleensäkin esittävät. Kirja ja sen kuvaama maailma on yhtä aikaa hyvin uskomaton ja niin kovin tolkullinen.

Mitä epäuskottavampana, epätodennäköisempänä ja epäeettisempänä pidät edellä esitettyä skenaariota, sitä suositeltavampi kirja on.

Jos jokin jäi askarruttamaan, voin koettaa vastata kommenttikentässä. Toki en itsekään ymmärtänyt aivan kaikkea lukemaani, mutta sellaista se on.


P.S. Opetin alkuvuodesta makrotalousteorian jatkokurssilla kasvuosuutta, ja kun luin Hansonin valmistelevan tällaista kirjaa, halusin ottaa sen viimeisen luennon aiheeksi. Pyysin Hansonilta senhetkisen käsikirjoituksen, ja sain, eli mies on paitsi fiksu niin mahdottoman mukava. Ilokseni huomasin että opiskelijoilla oli hyvä taloustieteen intuitio ja he keksivät monia puolia siitä, millainen emulaatioiden talous ehkä tulisi olemaan.

Valtio varakkaaksi

I

Nordnetin Martin Paasi on kirjoittanut (ja puhunut) ehdotuksestaan, jossa Suomen valtio voisi suhteellisen pienellä omistustensa uudelleenallokaatiolla saada aikaan kehityksen, jossa sadan vuoden päästä Suomesta voitaisiin poistaa verotus, koska omistusten tuotto riittäisi kattamaan valtion menot. Yllä linkitetyssä podcastissa toivottiin asiasta keskustelua, tai kuten Paasi sanoi:

Sitä nyt on turha todistella toiseksi, koska se nyt vain on noin, mutta voihan tuosta asiasta totta kai esittää omia mielipiteitä.

Paasin ajatus lähtee Hannu Leinosen EVA-analyysissä "Laiska jättiläinen" esittämästä luvusta 20 miljardia. 20 miljardia euroa on niiden omistusten arvo, joista Suomen valtion tulisi Leinosen mukaan luopua. Sijoittamalla 20 miljardia euroa osakemarkkinoille valtio saisi tälle 6,6 prosentin reaalituoton, minkä myötä omistuksen arvo 100 vuoden päästä olisi nykyrahassa 12 000 miljardia euroa ja sen reaalituotto noin 800 miljoonaa euroa. Valtion menot ovat Paasin laskelmassa tällä hetkellä noin 55 miljardia euroa, ja jos nämä kasvaisivat 1,4 prosentin inflaatiovauhtia nämä olisivat 100 vuoden päästä nimellisesti noin 220 miljardia euroa.

Menemättä vielä syvemmälle laskelman oletuksiin ja oikeellisuuteen, minua mietitytti seuraavat laskelmassa tehdyt ratkaisut:

  • Miksi puhutaan vain valtion menoista, kun tarkoitus on "poistaa verot Suomesta kokonaan"? Luulisi että tässä utopiassa ei olisi myöskään kunnallisveroa tai muita vastaavia maksuja.
  • Miksi omistusten arvoa ja kehitystä arvioidaan reaalisesti (nykyrahassa) ja menojen kehitystä nimellisesti (käyvässä rahassa)?
  • Miksi inflaatio-oletus otetaan Yhdysvaltain dollarin sisäisen arvon kehityksestä 1802-2012?
  • Miksi laskelman T on 100 vuotta? Havainnollistavampaa olisi minusta laskea se vuosi, jona omistusten tuotto riittää kattamaan menot.

Syvemmällä tasolla laskelmassa on mielestäni kaksi ongelmallista oletusta:

  • 20 miljardin tuotto perusuralla on nolla.
  • Julkisten menojen oletetaan kasvavan inflaatiovauhtia.

Ensimmäinen näistä on tietenkin epärealistinen. Leinosen 20 miljardia koostuu pörssiomistuksista (11 miljardia), joistakin ns. erityistehtäviä hoitavista yhtiöistä (kuten Veikkaus, tämä potti yhteensä 6,2 miljardia) ja joistakin listaamattomista yhtiöistä (kuten VR ja Posti, tämä potti yhteensä 2,7 miljardia). Kyllähän näistä rahaa tulee, eli järkevä reaalituotto-oletus suhteessa perusuraan ei ole 6,6 prosenttia.

Toinen oletus implikoi, että julkisten menojen BKT-osuus laskee tasaisesti. Oletetaan, että inflaatio on 1,7 % ja reaalikasvu 1,5 % vuodessa. Paasin skenaariossa julkisten (valtion) menojen BKT-osuus laskee alle neljännekseen nykyisestä sadassa vuodessa. Tämä ei ole nähdäkseni todennäköistä, tai ainakin tätä oletusta pitäisi hieman perustella.

Lopuksi voidaan kysyä monestakin näkökulmasta, miksi meidän pitäisi näin tehdä ja miten markkinatoimijat tähän reagoisivat. Yksi näkökulma on se, että ehdotuksessa tietyllä ajanhetkellä kokonaisveroaste putoaa nykyiseltä tasoltaan (n. 45 %) nollaan. Tästä seuraa äkillinen nousu kotitalouksien käytettävissä olevissa tuloissa. Kotitaloudet haluavat tasoittaa kulutustaan, mikä tarkoittaa sitä että ne velkaantuvat voimakkaasti tuohon ajanhetkeen asti.

Jos kotitaloudet eivät voi velkaantua dynastioina - ts. minä en voi ottaa isoa lainaa ja jättää sitä jälkeläisteni maksettavaksi - tästä seuraa se, että kulutusmahdollisuuksien erot sukupolvien välillä kasvavat. En tiedä, miksi nykyinen tilanne olisi tehoton siinä mielessä että tällainen muutos olisi toivottava.

II

Tässä yksi liittyvä asia, jota olen pohtinut jo tovin.

Valtion 30 vuoden velkakirjan (nimellinen) korko on nyt prosentin luokkaa. Eläketurvakeskus arvioi eläkevarojen nimellistuoton vuosina 2016-2080 olevan keskimäärin 5,3 % vuodessa (taulukot 3.3 ja 3.4).

Unohdetaan elvytyskeskustelu. Miksi valtion ei nyt kannattaisi ottaa lainaa prosentin korolla ja sijoittaa se takaisin rahoitusmarkkinoille, josta se saisi oman arvionsa mukaan 5,3 prosentin tuoton?

Taloustiede on saanut minut epäilemään ilmaisia lounaita aina ja kaikkialla. Tämä tuntuu ilmaiselta lounaalta, ja siksi se tuntuu väärältä. En kuitenkaan osaa sanoa, miksi se on väärin. Haluaisin kuulla sen.

Ilmiselvä vastalause hintojen reagointi: mitä suuremmalla summalla tämän tekee, sitä enemmän hinnat reagoivat: valtion korot nousevat ja (huomattavasti vähäisemmässä määrin) rahoitusmarkkinoiden tuotto alenee.

Taloustiede on kuitenkin myös opettanut minut ajattelemaan marginaalisesti. Jos jäätelö maksaa euron ja minä olen valmis maksamaan jäätelöstä kaksi euroa, en ajattele loogisen johtopäätöksen olevan se, että minun tulisi syödä jäätelöä niin paljon että menen vararikkoon tai kuolen diabetekseen. Jos valtion olisi nyt kannattavaa lainata rahaa ja sijoittaa se eteenpäin rahoitusmarkkinoille, en ajattele loogisen johtopäätöksen olevan se, että meidän tulisi siirtyä valtiokapitalistiseen dystopiaan.

Miksi valtion ei siis nyt kannattaisi ottaa marginaalinen summa (esimerkiksi miljona euroa) lainaa rahoitusmarkkinoilta ja sijoittaa se eteenpäin?

Muokkaus 10.4. 12:04: toisesta kappaleesta korjattu 220 miljardia (aiemmin virheellisesti 220 miljoonaa)

Evoluutiot talouskasvun taustalla

Ihmiset saavat nykyään aikaan enemmän kasvua kuin aiemmin. Kun sanon aiemmin, tarkoitan satoja, tuhansia ja kymmeniätuhansia vuosia sitten.

Miksi näin on? Siihen on tavanomaisia ja tosia selityksiä, kuten

  • ihmisillä on enemmän koneita käytettävissään tuotantonsa apuna (työn tuottavuus korkeampi, mitä enemmän pääomaa)
  • ihmisillä on enemmän ideoita käytettävissään (teknologia on kehittynyt)
  • ihmisillä on paremmat kannustimet tuottaa kasvua (instituutiot)
  • ihmiset kasvavat parempiin ajattelumalleihin (kulttuuri)

Näiden tavanomaisten ja tosien selitysten lisäksi mielenkiintoinen mahdollisuus on se, että ihmiset ovat erilaisia. Otetaan jokin ominaisuus, X. Tässä on kolme vaatimusta:

  1. X on ainakin osittain periytyvä.
  2. X vaikuttaa positiivisesti (negatiivisesti) yksilön selviytymiseen.
  3. X vaikuttaa positiivisesti (negatiivisesti) tuotantoon talouden tasolla.

Ei ole vaikea keksiä potentiaalisia X-tekijöitä. Säästäväisyys on tekijä, joka teoreettisissa kasvumalleissa tyypillisesti nostaa tuotantoa, ja säästämiskäyttäytyminen on ilmeisesti vahvasti perinnöllistä. Galor & Moavin (2002) teoreettisessa mallissa kyse on laatu vs. määrä-preferensseistä jälkeläisten suhteen.

Empiirisesti kysymys onkin vaikeampi, koska evoluutio on hidasta ja aikasarjat lyhyitä. Yksi mielenkiintoinen tutkimus tämän aiheen piirissä on Justin Cookin "The role of lactase persistence in precolonial development" vuodelta 2014.

Laktaasi on maitosokeria pilkkova entsyymi. Kuten kaikki nisäkkäät, ihmiset tuottavat laktaasia syntymästä imeväisiän loppuun saakka. Osalla ihmisistä on kuitenkin tietty geenimuutos, joka aiheuttaa sen, että heidän ohutsuolensa jatkaa laktaasin tuottamiste. He, toisin kuin esimerkiksi allekirjoittanut, ovat ns. laktoositolerantteja. Eli ominaisuus X, laktoositoleranssi, täyttää ehdon 1: se on periytyvä.

En tiedä, koska geenipoikkeama on syntynyt, mutta siitä alkoi olla selviytymisetua vasta siinä vaiheessa, kun ihmiset alkoivat pitää karjaa. Ilmeisesti - tämä ei ole minun alaani - voidaan tietää, että laktoositoleranssi antoi voimakkaan selviytymisedun yksilöille viimeisen 5000 - 10 000 vuoden aikana (kohta 2).

Entä kohta 3? Edistikö laktoositoleranssi tuotannon kasvua ja jos, niin miten? Tässä tullaan yhteen kasvun taloustieteen kivijalkoihin: enemmän ihmisiä tarkoittaa, ainakin historiallisesti, enemmän tuotantoa. Kokonaisuudessaan, totta kai, mutta myös työntekijää kohti. Miksi? Mitä enemmän ihmisiä on lähellä toisiaan, sitä enemmän heillä on käytettävissään ideoita ja sitä paremmin he pystyvät erikoistumaan.

Cook tarkastelee laktoositoleranssia ja väestöntiheyden yhteyttä vuoden 1500 tienoilla. Mistä hän saa muuttujansa, erityisesti laktoositoleranssin? Lyhyesti: i) tiedämme laktoositoleranssin esiintyvyyden tänä päivänä eri etnisissä ryhmissä, ii) tiedämme maiden etnisen koostumuksen ja iii) tiedämme jotain maiden välisestä muuttoliikkeestä vuosina 1500-2000. Näiden tietojen avulla voidaan ikään kuin peruuttaa ja saada käsitys siitä, millä alueilla oli minkäkin verran laktoositoleranssia vuonna 1500.

Cookin tulos on tietenkin se, että laktoositoleranssin esiintyvyys ja väestöntiheys vuonna 1500 ovat positiivisesti korreloituneita. Jos olet valmis uskomaan, että tässä ei ole puuttuvan muuttujan harhaa tai käänteistä kausaliteettia, voit todeta, että laktoositoleranssi aiheutti tiheämpiä väestöjä, ja tätä kautta korkeampaa kasvua.

Mitä olette mieltä, Cookin tutkimuksesta ja yleisesti evoluutiosta talouskasvun taustalla?

Blogin paluu

Anteeksi, kun en sanonut blogin menevän tauolle.

Hieman alle vuosi sitten minulle avautui mahdollisuus työskennellä valtiovarainministeriössä. Tuossa vaiheessa väitöskirjan eteneminen tuntui tahmealta ja kaipasin vaihtelua ja työkokemusta, joten otin mahdollisuuden vastaan innolla. Tein äitiysvapaan sijaisuuden budjettiosaston rakenneyksikössä ja toisinaan jouduin, toisinaan pääsin yllättävänkin lähelle talouspolitiikan valmistelua ja päätöksentekoa. Kohtasin kimurantteja asiakysymyksiä ja ihailtavia asiantuntijoita. Kokemus oli erinomainen ja opin paljon.

Aluksi bloggaaminen tuntui vaikealta ajatukselta siksi, että ne asiat joista innostui älyllisesti olivat töissä kohdattuja, melko keskeneräisiä ja jokseenkin arkaluonteisia teemoja, enkä kokenut omaa asiantuntija-asemaani niin vahvaksi, että olisin tohtinut ns. lähteä huutelemaan internetissä virassa ollessani. Myöhemmin bloggaaminen tuntui vaikealta ajatukselta lähinnä siksi, että en jaksanut; tein päivätöiden päälle iltaisin ja viikonloppuisin muita projekteja, ja vapaa-aika vaati irrottautumista asiallisuuksista. Ja tämä blogi on niin kovin asiallinen.

Nyt olen palannut projektitutkijaksi yliopistolle ja orientoidun hiljalleen siihen liittyvään vapauteen ja vastuuseen, jotka ovat melko erilaisia kuin virkamiehen vapaudet ja vastuut. Bloggaaminen on minulle yksi tutkijuuden vapaus ja vastuu. Se on vapautta sanoa asioita ilman että ne tulkitaan vaatimuksiksi ja vallankäytöksi, ja se on vastuuta levittää (talous)tieteen ilosanomaa.

Vuoden varrella on kertynyt ideoita, joista kirjoittaa. Lisäksi opetin helmikuussa makrotalousteorian jatkokurssia Tampereella, josta kurssista varmasti nostan teemoja tännekin. Olen kuitenkin kirjoittajana reaktiivinen, ja tarvitsen ärsykkeitä. Meninkin siis Twitteriin, jossa käsittääkseni ärsykkeitä piisaa. Voitte seurata minua halutessanne sielläkin; ainakin saatte tiedon uusista blogauksista sitä kautta. Ja kysykää ja pyytäkää, jos joskus huomaatte miettivänne että mitähänseallanseuritästäsanoisi.

Palataan!

P.S. Kävin radiossa toukokuussa. Blogiansioilla, mutta virassa. Onnistuin olemaan paljastamatta meneillään olleiden hallitusneuvottelujen kuvioita, mistä esimieheni oli silminnähden helpottunut. Siihen onnistumiseni taisivatkin jäädä, mutta kokemus oli hyvä ja Samu Kurrista oli hauska ottaa oppia. Eli jos olette joskus miettineet, miltä tämä ärsyttävä asiapertti kuulostaa, niin hän kuulostaa juuri siltä.

Blogiarkisto